Oletko sinä mormoni?

Toisena opiskeluvuotenani työskentelin yliopiston kirjastossa opiskelija-apulaisena. Eräänä päivänä joulukuussa minut määrättiin tekemään töitä toisen opiskelija-apulaisen kanssa. En ollut tavannut häntä aiemmin, joten työskennellessämme yritin viritellä keskustelua. Puhuimme koulusta, työstä ja perheistämme.

Myöhemmin samana iltapäivänä hän alkoi laulaa lauluja, joissa mainittiin Jumala. Kysyin häneltä hänen uskonnostaan. Toivoin, että hän kysyisi minulta samaa, jotta voisin kertoa hänelle kirkosta, ja niin hän tekikin. Olin hyvin innoissani, koska se oli suurenmoinen lähetystyötilaisuus. Iloisesti hymyillen kerroin hänelle, että olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Hän näytti yllättyneeltä ja vastasi vähemmän miellyttävään sävyyn: ”Vai mormoneita? Oletko sinä mormoni? He eivät usko Jeesukseen Kristukseen.”

Minusta tuntui pahalta kuulla hänen sanansa. Mitä sitten olinkin odottanut, niin en varmasti kuulevani, että en uskonut Jeesukseen Kristukseen. Olin kuullut samantapaisia juttuja, mutta nyt se tapahtui minulle. Mitä minun pitäisi sanoa? Kuinka voisin vastata sellaiseen huomautukseen? Ainoa mieleeni tullut asia oli: ”Mutta se on Jeesuksen Kristuksen kirkko!”

Tiesin, että minun oli toistettava mielessäni Nuorten Naisten tunnuslause – ”Puolustan totuutta ja vanhurskautta” – ja pantava se täytäntöön. Mutta kuinka?

Jatkoin kertomalla tälle apulaiselle, että kirkkomme on Jeesuksen Kristuksen kirkko, että me uskomme Häneen Vapahtajanamme ja että ymmärrän, kuinka paljon Hän rakastaa Jumalan lapsia. Toin sieluni syvyyksistä julki, että uskoin Jeesukseen Kristukseen, että olin jäsen Hänen kirkossaan ja että minua oli opetettu rakastamaan Häntä ja seuraamaan Hänen esimerkkiään.

Työtoverini ei halunnut kuunnella enää. Hän suhtautui syyttävästi siihen, mitä olin sanonut, jopa silloinkin kun yritin jatkaa selittämistä. Hän puhui Mormonin kirjastakin samalla tavoin kuin hän oli puhunut kirkosta. Näin, ettei hän halunnut kuunnella. Minäkään en halunnut kuunnella, mitä hän sanoi, koska hän yritti kiistellä kanssani. Tiesin, ettei minun pitäisi enää jatkaa selittämistä, joten lausuin todistukseni. Sanoin hänelle, että minä tiesin , että kaikki sanomani oli totta. Saatoin tuntea sen sydämessäni.

Kun lähdin kirjastosta, mietin, kuinka kukaan saattoi puhua kirkosta sillä tavoin. Ajattelin sitä, miltä minusta oli tuntunut todistaessani hänelle, ja pohdin, olisiko minun pitänyt antaa hänen puhua siten kuin hän oli puhunut. Tunsin suuttumusta ja pelkoa ja mietin asioita, joita olisin voinut sanoa. Olin turhautunut ja epäröin oman hengellisyyteni tilaa, koska hän ei ollut muuttanut mieltään. Olinko epäonnistunut?

Kotimatkalla minä rukoilin. Halusin päästä eroon kielteisistä ajatuksistani. Halusin olla varma siitä, mitä minulle oli opetettu koko ikäni, ja halusin tuntea, että taivaallinen Isä oli mielissään siitä, mitä olin tehnyt. Rukous oli paras työkalu, mitä minulla oli. Rukous ja Pyhä Henki olivat auttaneet minua tietämään, mitä minun pitäisi sanoa ja kuinka todistaa työtoverilleni, ja ne myös auttoivat minua tietämään, että taivaallinen Isä oli mielistynyt minuun.

Tuo kokemus auttoi minua tuntemaan paljon varmemmin, että tämä on tosi Jeesuksen Kristuksen kirkko ja että aivan kuten Häntä vainottiin, vainotaan Hänen kirkkoaan. Opin, miten tärkeää on, että on luja todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja Hänen kirkostaan.

Mielestäni jokaisen nuoren kirkon jäsenen pitäisi pyrkiä saamaan luja todistus, niin että hän voi todistaa muille riippumatta siitä, kykenemmekö me muuttamaan jonkun mielipiteen. Kun me todistamme, todistuksemme vuorostaan vahvistuu ja me voimme ainakin kylvää siemenen muiden sydämeen. Vaikka he eivät osoittaisikaan kiinnostusta sillä hetkellä, he saavat enemmän tietoa siitä, mihin me uskomme.

Ana Lee Graniela López on Cabo Rojon 2. seurakunnan jäsen Mayaguezin vaarnassa Puerto Ricossa.