”Mormoneilta pääsy kielletty”

Olimme juuri muuttaneet pieneen maaseutukaupunkiin, jossa ei asunut montakaan kirkon jäsentä. Pieni seurakuntamme oli ystävällinen, tiivis ryhmä, ja me nautimme joka sapatinpäivästä ja tilaisuudesta käydä kirkossa. Ainoa huolemme olivat lapsemme, joilla oli vähän ikäisiään leikkitovereita seurakunnassamme. Mieheni ja minä päätimme keksiä keinoja ystävystyä kirkon ulkopuolisten kanssa, jotta lapsemme voisivat saada uusia ystäviä ja oppia tuntemaan eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä.

Toiveeni tehtiin kuitenkin pian tyhjiksi, kun paikallinen lastenkerho ilmoitti minulle, että koska me olimme ”mormoneja”, me emme olleet tervetulleita heidän kerhoonsa. Olin kuulunut samantapaisiin kerhoihin muilla alueilla, joissa ei ollut monia myöhempien aikojen pyhiä, eikä uskonto ollut koskaan aikaisemmin osoittautunut ongelmaksi. Vakuutin kerhon vetäjille, etten yrittäisi käännyttää tai tyrkyttää uskontoani kenellekään, sillä perheeni ja minä halusimme vain saada ystäviä ja tavata uusia ihmisiä. Mutta he pysyivät lujasti päätöksessään eivätkä antaneet meidän liittyä joukkoonsa.

Päätin, että olisin rakastava, kristillinen ja ystävällinen tämän kaupungin ihmisille, jotta he näkisivät, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet ovat hyviä ihmisiä. Me aloimme kutsua muita lapsia meille leikkimään, pyytää naapuriperheitä syömään ja jutella muiden kanssa yrittäen tutustua ihmisiin. Luin konferenssipuheita, kirkon lehtien artikkeleita ja pyhien kirjoitusten kohtia ystävystymisestä, ystävällisyydestä ja muiden palvelemisesta. Sitten tein töitä toteuttaakseni näitä periaatteita elämässäni. Tiesin, että jos voisin osoittaa tämän kaupungin ihmisille, kuinka ystävällisiä ja rakastavia myöhempien aikojen pyhien perheet voivat olla, tämä kerho hyväksyisi meidät varmasti aikanaan.

Aika kuitenkin kului, ja vaikka kykenimmekin ystävystymään tämän kerhon vetäjien kanssa, he pysyivät lujina ”mormoneilta pääsy kielletty” -kannassaan.

Silloin päätin olla edelleenkin hyvä naapuri ja ystävällinen kaupunkini ihmisille, mutta päätin myös etsiä samantapaisen kerhon naapurikaupungista. Mutta sielläkin minulle kerrottiin, etteivät myöhempien aikojen pyhät saaneet liittyä heidän kerhoonsa. Siinä vaiheessa olin niin turhautunut, että halusin itkeä. Mitä vikaa näiden kahden kaupungin asukkaissa oli? Eivätkö he nähneet, että me olimme ystävällinen, mukava perhe?

Rukoilin Henkeä opastamaan ja auttamaan minua olemaan mahdollisimman ystävällinen ja Kristuksen kaltainen. Rukoilin, että ne, jotka tunsivat minut, tuntisivat sydämessään, että olimme hyviä ihmisiä. Rukoilin, että he kokisivat sydämenmuutoksen, joka johtaisi heidät hyväksymään meidät. Mutta vieläkin minusta tuntui, ettei rukouksiini vastattu. Vaikka yritin kuinka paljon tahansa, en kyennyt pehmittämään heidän sydäntään.

Sitten eräänä iltana sain puhelinsoiton, joka musersi toiveeni kokonaan. Kerhon vetäjät soittivat ja kertoivat minulle jälleen kerran, ettei perheeni ollut tervetullut heidän kerhoonsa. He olivat huolissaan siitä, että saattaisimme odottaa pääsevämme kerhoon tulevaisuudessa, koska olimme saaneet niin monia ystäviä paikkakunnalla. He sanoivat joitakin hyvin loukkaavia asioita, ja itkin sydän särkyneenä. Kaikki päivälliset, palvelutempaukset, pikkuleivät ja jutteluhetket kadulla eivät olleet merkinneet mitään näille ihmisille. Missä olin tehnyt väärin?

Sinä iltana rukoilin koko sydämestäni pyytäen vilpittömästi apua, että kykenisin käsittelemään noita ihmisiä, joilla oli niin vahvoja tunteita kirkkoa vastaan. Minusta tuntui, että ponnisteluni oikeuttivat minut nyt saamaan heidän suosionsa, ja selitin sen taivaalliselle Isälleni.

Vastaus oli voimakkaampi kuin mikään vaikutelma, mitä olin pitkään aikaan saanut: ”Seuraa Kristusta.”

Ensin se hämmensi minua. ”Hyvä on”, ajattelin, ”mutta niinhän minä jo teen.” Pikkuleivät, ystävyys, auttaminen – olin niin Kristuksen kaltainen kuin osasin. Silti ainoa saamani kehotus oli: ”Seuraa Kristusta.”

Sitten tajusin, että kun tarmoni keskittyy Kristuksen seuraamiseen, muiden mielipiteet eivät vaikuta minuun niin paljon. Palvelen heitä, koska se on oikein, enkä siksi, että se parantaa imagoani myöhempien aikojen pyhänä. Olen ystävällinen ja hyvä naapuri, koska haluan olla ystävällinen ja hyvä naapuri, en siksi, että minulla on jokin itsekeskeinen syy olla ystävällinen.

Kehotuksesta ”Seuraa Kristusta” on tullut tunnuslauseeni aina, kun minua askarruttavat ihmiset, jotka eivät pidä meistä uskontomme vuoksi. Saan nyt iloa muiden palvelemisesta riippumatta siitä, miten he vastaavat ystävällisyyteeni, ja minua siunataan sen vuoksi. En tullut maan päälle saavuttamaan muiden hyväksyntää. Tulin tänne valmistautumaan siihen, että voin palata taivaallisen Isäni luo, ja ainoa keino päästä Hänen luokseen on seurata Vapahtajaa.