Kääntyneenä pysyminen

K oko elämäni ajan minulle oli opetettu, että Jumalaa ei ole. Enpä olisi arvannut, kuinka käsitykseni muuttuisi, kun anoin pääsyä lukion vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Tšekin tasavallan edustajana. Anomusta täyttäessäni yksi kysymyksistä kuului: ”Mikä on uskontosi?” Tiesin, että useimmat amerikkalaiset ovat kristittyjä, joten kirjoitin sen. Mutta minä olin uskonnoton.

Odotin innoissani anomukseni hyväksymistä. Missä asuisin?

Sain isäntäperheekseni Grant ja Jewel Hodsonin, jotka ovat myöhempien aikojen pyhiä Utahissa. Missä on Utah? Mormonit? Mitä ne ovat? Etsin Utahin kirjoista ja katsoin myös tietoa mormoneista. Kirjoissa sanottiin kauheita asioita kirkosta ja etenkin Joseph Smithistä. Vietin viimeisen iltani kotona itkien. Olin kauhuissani.

Äitini vakuutti minulle, että kaikki järjestyisi, ja jos en pitäisi perheestä tai Utahista, voisin tulla kotiin tai saada uuden isäntäperheen.

Kun saavuin Utahiin, Emily, yksi perheen tytöistä, tuli hakemaan minua. Hän oli 16-vuotias, pukeutunut tavanomaisiin rentoihin vaatteisiin ja oikein mukava. Ajattelin: ”Vau! Ehkä tämä ei olekaan niin kurjaa!” Koko perhe suhtautui minuun lämpimästi ja ystävällisesti.

Kulttuurieroihin sopeutuminen oli melkoista. Näin, että isäntäperheeni rukoili ennen jokaista ateriaa ja ennen nukkumaanmenoa. He eivät juoneet alkoholia eivätkä tupakoineet. He elivät siveellistä elämää. Kaikki oli aivan päinvastaista siihen nähden, kuinka minun tuntemani teini-ikäiset elivät.

Ja näytti siltä kuin miltei jokainen tapaamani ihminen olisi ollut MAP-kirkon jäsen. Minuun teki vaikutuksen se, että kun nuo ihmiset puhuivat kirkostaan, he sanoivat: ”Minä tiedän ” eikä ”Minä uskon ”. Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut uskonnosta puhuttavan sellaisella vakaumuksella. Jos nuo ihmiset saattoivat tietää , ajattelin, niin täytyi olla keino, jonka avulla minäkin tietäisin. Minä olen sellainen ihminen, jonka täytyy tietää , koska jos ottaisin vastaan kirkon opetukset, minun täytyisi tehdä muutoksia elämäntyylissäni ja tulevaisuudensuunnitelmissani.

Koska minulla oli voimakas halu tietää itse, onko kirkko totta, seurasin isäntäperheeni esimerkkiä. He eivät käännyttäneet, mutta se, miten he elivät, herätti minussa halun tietää, mihin heidän käytöksensä perustui. En ollut koskaan nähnyt sellaista uskoa.

Kuulin erään kirkon johtajan sanovan: ”Ihmiset haluavat tuntea Kristuksen, koska he tuntevat teidät.” Minä halusin tuntea Kristuksen, koska tunsin Hodsonit. He olivat suurena esimerkkinä minulle siitä, miten perheen pitäisi elää.

Aloin rukoilla. Rukoilin kolmen viikon ajan, eikä mitään tapahtunut. Olin hieman masentunut. Ajattelin, että ehkä en ole kelvollinen tuntemaan Jumalan rakkautta.

Samalla viikolla päätin olla mukana Hodsonien perinteisessä perheen todistuskokouksessa kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Äiti Jewel kysyi, haluaisinko minä sanoa jotakin. ”Totta kai”, vastasin. Mutta ajattelin: ”Mitä minä sanoisin?”

Koska jokainen oli ilmaissut kiitollisuutensa jostakin, ajattelin, että voisin ainakin kertoa kiitollisuudestani Hodsoneita kohtaan kaikesta siitä, mitä he olivat tehneet puolestani. He olivat olleet niin kärsivällisiä minua kohtaan. He kohtelivat minua kuin omaa tytärtään eivätkä koskaan pakottaneet minua mihinkään. Kertoisin, kuinka kiitollinen olin.

Olin viimeisenä vuorossa. Nousin ja aloin kertoa, kuinka kiitollinen olin heidän ystävällisyydestään ja kärsivällisyydestään ja myös heidän halustaan opettaa minulle Jumalasta. Aivan äkkiä minut täytti vahva tunne, joka sai minut kokonaan valtaansa. Kielimuuri hävisi. Minulla ei ollut vaikeuksia puhua englantia. Ensimmäistä kertaa puhuin sujuvasti! En ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään sellaista. Puhuin kuin innoitettuna. Se oli hyvin lämmin, kaunis tunne. Minulle opetettiin ääneti: ”Sinä tiedät , että se, mitä sanot, on totta. Sinä tiedät , että minä olen olemassa. Sinä tiedät .”

Ja minä tiesin! Silmät kyynelissä istuuduin. Ajattelin: ”Mitä se oli?” Vastaten aivan kuin olisi kuullut kysymykseni isäntäperheeni äiti sanoi hiljaa: ”Se, mitä tunnet, on Henki.” En voinut ajatella muuta kuin: ”Vau! Se on totta!”

Vanhempieni luvalla pyysin isäntäperheeni isää kastamaan minut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Se oli minulle onnellinen päivä. Tunsin itseni niin puhtaaksi ja uudistuneeksi! Isäntäperheeni lisäksi monet jäsenet seurakunnasta olivat ympärilläni tukemassa minua. Arvostin sitä hyvin paljon.

Kun palasin Utahista Tšekin tasavaltaan, olin ainoa kirkon jäsen paitsi kotikaupungissani Chrastavassa (asukkaita 8 000) myös Liberecissä (asukasluku 120 000), kaupungissa, joka on noin kymmenen kilometrin päässä Chrastavasta. Työskentelin hotellin vastaanotossa ja opetin englantia yksityisessä lukiossa. Etsin epätoivoisesti uutta paikkaani kotimaassa. Olin jo antamaisillani periksi. Polvistuin kuitenkin edelleen joka ilta rukoilemaan ihmettä, joka pelastaisi minut epätoivostani. Yritin myös todella kovasti pysyä erossa vanhoista tavoistani ja ystävistäni.

Viimein rukouksiini vastattiin. Lähetyssaarnaajat tulivat Libereciin, jossa opetin. (Sain myöhemmin tietää, että veli Hodson oli ottanut yhteyttä Tšekin tasavallasta vastaavaan lähetysjohtajaan ja kertonut hänelle minusta. Nyt kotikaupungissani on kasvava noin 40 myöhempien aikojen pyhän seurakunta.)

Olen sittemmin opiskellut Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksella ja suorittanut loppututkinnon taideaineissa BYU-Havaijissa. Yksi kohokohdista BYU-Havaijissa opiskellessani oli pelaaminen lentopallojoukkueessa. Todistukseni kasvoi tuolla erityisellä kampuksella.

Olen nyt palannut kotiini Tšekin tasavaltaan. Haluan levittää evankeliumin sanomaa. Alkuun isäni ja äitini pitivät minua aivan hulluna, kun olin kokenut sellaisen kääntymyksen. Nyt he tukevat minua täysin ja ovat kiitollisia koulutuksestani.

Ehkäpä minulla voi olla vaikutusta myös taideaineiden opettajana. Ihmiset täällä tarvitsevat evankeliumia ja he tarvitsevat taiteita. Kunpa he tietäisivät sen, mitä minä tiedän. Haluan opettaa heille todellista onnensuunnitelmaa. Tiedän, että taivaallinen Isä haluaa kansani saavan evankeliumin ja kaikki todella hyvät asiat elämässä. Tiedän, että taivaallinen Isäni rakastaa minua ja auttaa minua tekemään parhaani, vaikka minulla onkin puutteita. Minulla on edelleen halu olla aina Hänen johdatettavanaan.

Vaclava Svobodova on Liberecin seurakunnan jäsen Prahan piirissä T‰ekin tasavallassa.