Säälin liikuttamana

Veli Thamas, laiha iäkäs mieshenkilö, istui usein yksikseen jonkin matkan päässä muista jäsenistä, jotka kokoontuivat tervehtimään toisiaan sunnuntaikokoustemme alussa. Hän oli pienikokoinen ja vaatimattoman näköinen. Hänet oli kastettu äskettäin, eikä hänellä ollut perhettä. Vaikka hänen espanjankielestään saikin selvän, se oli sekoitus portugalia, ranskaa, saksaa, englantia ja hänen äidinkieltään unkaria. Lyhyissä keskustelutuokioissa jäsenten kanssa, jotka yrittivät tutustua häneen, hän puhui kaukaisesta Unkarista.

Eräänä päivänä piispa pyysi häntä puhumaan muutaman minuutin sakramenttikokouksessa. Hän yllättyi mutta otti tehtävän vastaan. Mekin yllätyimme kuullessamme, kun hänen nimensä ilmoitettiin. Valmistauduimme lyhyeen ja yksinkertaiseen todistukseen.

Mutta kun tämä veli nousi puhujakorokkeelle, hänen ulkomuotonsa muuttui mitä merkittävimmällä tavalla, ja hän vangitsi heti huomiomme. Hänen ryhtinsä suoristui miltei sotilaalliseksi, vaikka hänellä ei ollut univormua eikä mitaleja. Hän esiintyi kuin sotilas – vanha mutta ylpeä sotilas. Hitaasti mutta varmasti hän aloitti kiehtovan kertomuksensa.

Toisen maailmansodan aikana hän oli palvellut jalkaväkipataljoonassa alueella, jossa jatkuvat taistelut peittivät maan verellä, tuskalla ja kuolemalla. Hänen ryhmäänsä komensi kersantti, joka oli saanut miestensä vihat päälleen epätavallisen karkeutensa takia. Eräänä kauheana iltana kranaatinheittimen ammus räjähti melko lähellä kersanttia haavoittaen häntä vakavasti. Joukkueenjohtaja pysäytti huonokuntoisen kuormurin, joka ajoi usein ohitse poimien haavoittuneita ja kuolevia ja vieden heidät linjojen taakse hoidettaviksi tai haudattaviksi.

Ryhmä katseli kuolevan johtajansa kohtaloa jonkin matkan päästä. Kukaan ei mennyt auttamaan häntä. Joukkueenjohtaja pyysi vapaaehtoista kantamaan miehen kuormuriin ja seuraamaan tätä linjojen taakse. Kukaan ei tarjoutunut.

Sitten, hetken kuluttua, veli Thamas astui esiin. ”Säälin liikuttamana”, hän kertoi meille, ”päätin kantaa kaveriparan ja lähteä hänen kanssaan hänen viimeiselle matkalleen. Hoidin häntä parhaani mukaan pitkällä ja tuskallisella ajomatkalla.

Palasin myöhemmin etsimään ryhmääni. Kun pääsin etulinjaan, sain tietää, että ankara pommitus oli surmannut suuren joukon miehiä kauheana lähtöiltanani. Yksikään ryhmäni miehistä ei ollut jäänyt henkiin minua lukuun ottamatta. Ja silloin minä ymmärsin. Kiitin Jumalaa siitä, että sääli oli saanut minut liikkeelle. Hän pelasti henkeni ja antoi minulle mahdollisuuden kuulla palautetusta evankeliumista.”

Pelkkä kiintymyksemme tätä kumaraa vanhusta kohtaan muuttui arvonannoksi, ihailuksi ja kiitollisuudeksi siitä, että hän oli kertonut esimerkin Kristuksen puhtaasta rakkaudesta.

Juan Aldo Leone on Villa Allenden seurakunnan jäsen Sierrasin vaarnassa Córdobassa Argentiinassa.