Encore! Encore! Elinikäistä oppimista

Kuva

Martha Paewai

Valokuva Martha Paewain luvalla

”Jotkut yllättyvät kuullessaan, että perustin verkkoyrityksen myöhemmällä iällä”, Martha Paewai huomauttaa. ”Kun aloitin, jotkut ystävät sanoivat minulle: ’Mitä samoalainen nainen, jolla on vain satunnaista työkokemusta, tietää markkinoinnista?’”

Oppimiseen ei ole mitään ikärajaa, sisar Paewai sanoo mielellään. Sitä paitsi työskentely kotoa käsin antaa hänelle nyt enemmän tuloja ja paremmat työolot kuin hänellä oli ollut hänen työskennellessään kotiapulaisena Uudessa-Seelannissa. Oli vaikeaa perustaa uusi liikeyritys, mutta hän oppi matkan varrella ja oli valmis pyytämään tarvittaessa apua muilta. ”BYU–Pathway Worldwide antoi minulle varmuutta kokeilla myös jotakin uutta”, hän sanoo.

Jim Ivins aloitti jotakin uutta, kun hän jäi eläkkeelle asianajajan työstään. Hän alkoi tehdä maisemointia paitsi omalla pihallaan myös monilla lastensa pihoilla. Hän muistelee: ”Mietin, mitä halusin jättää heille perintönä. Kun vaimoni kuoli, mieleeni juolahti, että tämä oli jotakin, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen. En vain siirtänyt kiviä, vaan sen sijaan tutkin maisemointisuunnitelmia ja kokeilin erilaisia lähestymistapoja. Kun lastenlapseni käyvät tai menen tapaamaan heitä, me emme vain juttele, vaan me tutkimme eri suunnitelmia ja työskentelemme niiden parissa yhdessä.”

Laurie Terry halusi nuorempana aina soittaa pianoa, mutta jostakin syystä hänen siskonsa kävi pianotunneilla mutta hän itse ei. Niinpä kun Laurie jäi eläkkeelle, hän aloitti pianotunnit. ”Aivan kuten mikä tahansa muukin, se vaatii vain harjoitusta ja halukkuutta oppia”, hän sanoo. Nyt, vain parisen vuotta myöhemmin, hän säestää kirkossa sooloesiintyjiä ja soittaa omaksi nautinnokseen. ”Kaiken ei tarvitse olla esittämiskelpoista”, hän sanoo. ”Joskus paras yleisöni on ihan vain minä itse.”

Sisar Barbara B. Smith, puhuessaan Apuyhdistyksen ylijohtajana huhtikuun 1978 yleiskonferenssissa, kertoi miehestä, joka jäi eläkkeelle 63-vuotiaana ja oli epävarma siitä, mitä hänellä oli annettavanaan ilman kokoaikaista työpaikkaa. Sisar Smith sanoi, ettei miehellä tuossa vaiheessa ”ollut ammattia, ei harrastuksia, ei erityisiä kiinnostuksen kohteita eikä suunnitelmia tulevaisuutta varten”. Sisar Smith jatkoi: ”Hän jäi yksin yrittämään löytää itselleen uusi elämä tai vain oleilemaan ja kuolemaan. Surullisena minun on sanottava, että lyhyen ajan kuluessa hän tosiaankin kuoli.”¹

Sitä vastoin vanhin Robert L. Backman puhui viimeisessä yleiskonferenssipuheessaan uudesta asemastaan täysinpalvelleena johtavana auktoriteettina. Hän sanoi, ettei hän halunnut olla kuin ne eläkkeelle jääneet, joista sanotaan: ”Hän kuoli seitsenkymppisenä mutta odotti hautaamista, kunnes oli kahdeksankymmentäviisi.” Sen sijaan hän halusi edelleen kasvaa ja oppia ja kehittää yhä uusia taitoja ja kiinnostuksen kohteita.

Vanhin Backman kysyi sitten: ”Mitä tehdä?” ja vastasi tuohon tärkeään kysymykseen näin:

”Koko Uudessa testamentissa on yksi ainoa jae, joka kuvaa Vapahtajan elämää 12-vuotiaasta siihen asti, kun Hän aloitti palvelustehtävänsä. Olen lainannut tätä jaetta monta kertaa puhuessani nuorille. Mietin, eikö se mahda sopia yhtä hyvin meihin muihinkin, etenkin niihin, jotka ovat eläkkeellä. Luukas kirjoitti: ’Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä’ (Luuk. 2:52).”²

Presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994) kannusti tämänkaltaista oppimista ja kasvua ihmisen iästä riippumatta. Puhuessaan iäkkäille jäsenille hän sanoi: ”Me toivomme, että päivänne ovat täynnään tekemistä ja mahdollisuuksia palvella muita – –. Iäkkäämpi merkitsee melkein aina parempaa, sillä viisautenne ja kokemustenne runsaus voi kasvaa kasvamistaan, kun te palvelette muita.” Presidentti Benson jatkoi lainaamalla kohtaa Mormonin kirjasta: ”[Eläkää] kiittäen päivittäin niistä monista armoteoista ja siunauksista, joita [Jumala] teille lahjoittaa” (Alma 34:38).³

Sellaisia armotekoja ja siunauksia tulee, kun katsoo eteenpäin toivoen, unelmoiden ja suunnitellen. Me myöhempien aikojen pyhät uskomme iankaikkiseen edistymiseen, johon sisältyy uusien taitojen hankkiminen ja uusien kykyjen kehittäminen tässä elämässä, ei vain seuraavassa. Itse asiassa sellainen henkilökohtainen edistyminen ja eteenpäin katsominen saattavat itsessään olla avain pitkäikäisyyteen.^4.

Kuva

Mies työpöydän ääressä

Valokuva Pattersonien luvalla

Oltuaan 40 vuotta lääkärinä ja asevoimien upseerina Kerry Patterson loukkaantui rutiininomaisessa tehtävässä Afganistanissa. Koska hän joutui jäämään sairauseläkkeelle asevoimista, hän etsi asioita, joita tehdä. Hän ja hänen vaimonsa Linda eivät tyytyneet pelkästään viettämään päiviään kalassa vaan he palasivat opiskelemaan paikalliseen kansalaisopistoon.

”Kävin lukiossa teknisen työn kurssin, mutta muuta koulutusta kädentaitoihin en ollut sen jälkeen saanutkaan”, Kerry selittää. ”Siitä huolimatta päätin opetella asesepän taitoja. Lääkärinä pidin ihmisten ”korjaamisesta” ja ajattelin, että se, että opettelisin korjaamaan jotakin, mikä vaatisi huolellista koneella työstämistä, pitäisi minut henkisesti aktiivisena. Oli paljon vaikeampaa kuin luulinkaan perehtyä johonkin niin uuteen ja erilaiseen.” Mutta nyt 71-vuotiaaana, suoritettuaan kaikki vaaditut kurssit ja saatuaan tarvittavat lisenssit, hänellä on enemmän asiakkaita kuin hän pystyy käsittelemään. Hän on jopa palkannut harjoittelijan jakamaan työtaakkaa ja opettelemaan ammattia.

Kuva

Nainen tekemässä puutöitä

Valokuva Pattersonien luvalla

Linda osallistui kansalaisopistossa muille oppikursseille samaan aikaan kuin aviomiehensä. Koska heidän kuusi lastaan olivat varttuneet aikuisiksi, hänellä oli nyt aikaa syventää kiinnostustaan puutöihin ja huonekalujen suunnitteluun. ”Olin ainoa nainen ja ylivoimaisesti kurssin vanhin jäsen, mutta en antanut sen estää minua”, hän sanoo. ”Joidenkin projektien saattaminen loppuun vei minulta kauemmin aikaa kuin muilta opiskelijoilta, mutta jatkoin sinnikkäästi.” Kahden vuoden koulutuksen jälkeen hän rakentaa nyt yksilöllisiä kaappeja perheenjäsenille ja muille. ”Nyt pystyn auttamaan lapsiani remontoimaan keittiönsä ja auttamaan yhteisön jäseniä, jotka yksinkertaisesti tarvitsevat hieman apua kotinsa kunnostusprojekteissa.”

Pat Morrell ei myöskään antanut ikänsä estää häntä aloittamasta jotakin uutta. Koska hänen piti saada perheelle lisätuloja, hän palasi koulunpenkille, kun hänen lapsensa olivat kasvaneet aikuisiksi, ja opiskeli sairaanhoitoalaa. Useita vuosia myöhemmin hän valmistui sairaanhoitajaksi ja tekee työtä, jota on aina halunnut tehdä. ”En ollut hyvä oppilas lukiossa, joten epäilin, pystyisinkö suorittamaan tutkintovaatimukset”, hän sanoo. ”Tutkinnon loppuun saattamiseen kului kuusi vuotta samalla kun päivätyökseni siivosin taloja ja huolehdin muista. Ajan lisäksi tarvittiin myös sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä ja tukea muilta – ja monia siunauksia.”

Vaikka emme kaikki ehkä perusta uutta liikeyritystä tai opettele soittamaan pianoa tai tekemään maisemointisuunnitelmia, niin sille, mitä voimme oppia tai kuinka voimme avartaa itseämme, ei ole mitään rajoja siinä ajassa, joka on usein käytettävissä myöhemmin elämässä.

Opimme koko ajan uusia faktoja, mutta emme kenties uusia taitoja. Ikääntyessämme meistä ei ehkä tunnu siltä, että meistä voisi jälleen tulla aloittelijoita ja ajattelemme, että kenties tuo aika ja se tilaisuus ovat menneet ohitsemme. Näin ei ole. Meitä odottaa uusi oppimisen, seikkailun ja saavutusten maailma, jos olemme yksinkertaisesti halukkaita yrittämään.

Ne, jotka näkevät iän vain lukuna eivätkä esteenä, löytävät suurempaa onnea, kokevat parempaa yhteyttä lastenlapsiin ja naapureihin ja nauttivat mahdollisuudesta olla Vapahtajan kaltainen, joka koko elämänsä ajan ”kulki ympäri maata, teki hyvää” (Ap. t. 10:38).