Sydäntäni hallitsivat rauha ja ilo, ei murhe. Miksi?

Yli kymmenen vuoden ajan Parkinsonin tauti oli vähitellen riistänyt Johnilta liikuntakyvyn, selkeän puhekyvyn ja riippumattomuuden. Seurasin murheellisena, kun hän paitsi kohtasi jokaisen uuden menetyksen, jonka Parkinsonin tauti toi mukanaan, myös kesti kaksi sydänkohtausta, kaksi kiertäjäkalvosinleikkausta ja jatkuvia kipuja muista fyysisistä vaivoista. Ennen pitkää John tuli riippuvaiseksi siitä, että liikutin ja ruokin häntä sekä puin ja suihkutin hänet. Viimein hänen suunsa ja kurkkunsa lihakset lakkasivat toimimasta, eikä hän pystynyt nielemään ruokaa tai nestettä vetämättä niitä henkeen.

Maaliskuussa hänen lääkärinsä kertoi meille, että Johnilla oli kaksi vaihtoehtoa: 1) hänelle asetettaisiin syöttöletku, jonka avulla hänen elämäänsä voitaisin pitkittää vielä muutama kuukausi mutta joka vaatisi häntä pysymään enimmäkseen vuoteessa, tai 2) hän jatkaisi ilman syöttöletkua ja kestäisi vaikeudet, joita hänen kyvyttömyytensä syödä aiheuttaisi. Lääkäri sanoi: ”Kyse on sinun elämästäsi. Sinun tulee tehdä päätös. Mitä haluat tehdä?” Rauhallisesti ja huomattavan selkeästi John vastasi: ”Ei letkua.”

Kyyneleet valuivat silmistäni, kun lähdimme lääkärin toimistosta. Mieleeni tuli muistoja Johnin äskettäisistä sanoista ja teoista, jotka tekivät selväksi, että hän oli tiennyt tämän olevan tulossa ja oli jo hyväksynyt sen. Rakkauteni Johnia kohtaan sai minut tukemaan hänen valintaansa.

Uskoin tietäväni, mitä se merkitsi. Todellisuudessa en tiennyt. Enkä tiennyt, kuinka kiitollisuus lievittäisi tuskaani.

Koko elämänsä ajan John oli rakastanut jakeen 1. Tess. 5:18 sanoja: ”Kiittäkää kaikesta.” Esimerkiksi ennen ruokarukouksia John ei koskaan pyytänyt jotakuta ”siunaamaan ruokaa”. Sen sijaan hän sanoi aina: ”Kiitetään.” John tiesi, että kiitollisuus on ratkaisevan tärkeää onnellisuudelle. Hän tiesi myös, kuten Tessalonikalaiskirjeen jakeen loppuosa jatkaa kiitollisuudesta: ”Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.”

John ymmärsi, että kuolema on osa Jumalan suunnitelmaa (ks. Alma 42:8–9) ja että hänen kohdallaan kuolema oli lähellä. Mutta hän pysyi kiitollisena ja uskollisena Kristuksessa.

Lähdettyämme lääkärin toimistosta John ja minä kutsuimme koolle perheneuvoston. Kaukana asuva perheemme liittyi joukkoomme videoneuvottelun välityksellä. Aloitimme rukouksella. Kun sitten pitelin Johnia kädestä, kerroin hänen päätöksestään ja siitä, mitä lääkärin sanojen mukaan meillä oli odotettavissa. Puhuin rauhasta, jota me kumpikin tunsimme, ja muistutin perhettämme niistä lohdullisista tunteista, joita jokainen oli kokenut kuukausien ajan. Me kaikki, myös lastenlapset, tajusimme, ettei papalla (kuten he kutsuivat Johnia) ollut kauan elinaikaa.

Olimme ilmaisseet kiitollisuutta Jumalalle siitä, että Hän antoi meidän kaikkien tietää, että aika Johnin kanssa oli lyhyt, ja että Hän tarjosi meille tilaisuuden valmistautua emotionaalisesti. Muutama viikko ennen tätä päivää poikamme Spencer oli kysynyt Johnilta, miltä hänestä tuntui kuolla. John oli vastannut: ”Olen elänyt hyvän elämän ja yritän yhä tehdä niin. Olen kiitollinen elämästäni! Niin kauan kuin Carma Lee on vierelläni, en ole innokas kuolemaan, mutta en myöskään pelkää.” John oli valmistautunut, ja sen vuoksi hän tunsi rauhaa (ks. OL 38:30).

Istuimme perheneuvostossa sydän murtuneena ja silmät kyynelissä, ja silti tunsimme myös rauhaa. Kysyimme Johnilta, oliko hänellä viimeisiä toiveita. Hän katsoi meitä rakkautta ja kaipausta silmissään. Sitten, vaikka hän oli viikkojen ajan puhunut vain kuiskaten, hän sanoi selkeästi yhden sanan: ”Temppeli.” Hänen poikansa vastasivat heti: ”Me toteutamme sen, isä!”

Perheneuvostomme päättyi siihen, että poikamme, jotka olivat kanssamme paikan päällä, antoivat sekä Johnille että minulle pappeuden siunauksen. Kun he panivat kätensä pääni päälle, kiitollisuus täytti minut. Tunsin lämpöä, kuin rakastavan halauksen. Tiesin, että Jumala auttaisi meitä selviytymään edessä olevista haasteista. Hän pehmentäisi murhetta ja auttaisi meitä löytämään ilon.

Juuri niin tapahtui! Kävimme pian jälleen temppelissä ja poikamme auttoivat Johnia endaumentti-istunnossa. Olin hyvin kiitollinen! Henki täytti sydämemme.

Kun Johnin tila huononi, hän ja minä jatkoimme käytäntöämme aloittaa ja päättää jokainen päivä kiitollisuuden rukouksin. Tehdessämme niin huomasimme, ettei murhe lamaannuttanut meitä eikä jälkeläisiämme. Jokaisella oli tilaisuuksia halata pappaa ja ilmaista rakkautensa ja kiitollisuutensa häntä kohtaan. Löysimme ilon hetkiä. Rauha tunkeutui jälkeläistemme ja muiden luonamme käyneiden sydämeen vahvistaen heitä ja pehmittäen heidänkin murhettaan.

Kodissamme vallinneesta rauhasta huolimatta oli kuitenkin sydäntä särkevää seurata, kuinka elinvoimainen, tavattoman aktiivinen aviomieheni heikkeni ja laihtui yli 20 kiloa kuukaudessa. Myöhään illalla 21. huhtikuuta John makasi vuoteessa. Hänen ympärillään olivat hänen lapsensa ja minä. Aistimme, että hänen henkensä poistuisi hänen ruumiistaan minä hetkenä hyvänsä. Makasin hänen vieressään pitäen häntä kädestä ja kuiskaten rakkauden ja kiitollisuuden sanoja elämästämme. Kiitin häntä innoittavasta esimerkistä, jonka hän oli antanut vastatessaan ahdinkoonsa kääntymällä uskossa ja kiitollisena Herran puoleen. Suukotin häntä. Muutamassa sekunnissa hän oli poissa.

Kun Johnin ruumis oli viety pois, perheemme istui yhdessä kotonamme. Kyyneleet valuivat silmistämme, kun ilmaisimme kiitollisuutemme siitä, että Johnin kärsimys kuolevaisuudessa oli päättynyt. Suustani purkautui kiitollisuuden sanoja ajatellessani niitä monia lempeitä armotekoja, joita taivaallinen Isä oli antanut meille (ks. 1. Nefi 1:20). Jumala oli antanut minulle mahdollisuuden hoitaa Johnia kodissamme, vaikka minullakin on fyysisiä ongelmia (mikä itse asiassa edellytti useita leikkauksia pian Johnin kuoleman jälkeen).

Jutellessamme tunsin lohtua, kun ilmaisin kiitokseni temppeliliittojemme iankaikkisista lupauksista (ks. OL 132:19–20). Kerroin lapsilleni, että minusta tuntui kuin Johnny olisi halannut minua vahvistaen sen, mitä sanoin ilmaistessani kiitollisuutta. Miten riemullinen tunne! Muistutin perhettäni presidentti Russell M. Nelsonin sanoista marraskuussa 2020: ”Kiitollisuuden osoittaminen ei ehkä estä meitä kokemasta surua, vihaa tai tuskaa, mutta se voi auttaa meitä katsomaan eteenpäin tuntien toivoa.”¹

Äkkiä tunsin taivaallisen syleilyn niin voimakkaasti, että se täytti minut ihmetyksellä. Tunsin myös, että John voi hyvin ja oli onnellinen ja että minunkin pitäisi olla. Juuri silloin lupasin itselleni – ja rakkaalleni – että olisin.

Kun viikot kuluivat, ihmettelin, että useimmiten sydäntäni hallitsivat rauha ja ilo, ei murhe. Mietin syytä. Eräänä päivänä päätin tutkia profeettojemme ja apostoliemme sanoja, jotka liittyvät suruun ja kiitollisuuteen. Ne vahvistivat sen, minkä olin jo päätellyt: että minua oli vahvistanut Jeesuksen Kristuksen ja Hänen sovituksensa lohdullinen voima sekä oma kiitollisuuteni.

Presidentti Thomas S. Monsonin (1927–2018) vuonna 2005 kirjoittaman artikkelin nimi Liahonassa vaikutti minuun syvästi. Artikkelin nimenä oli ”Kiitollisuuden pohjaton voima”. Siinä artikkelissa presidentti Monson sanoi:

”Jumala ei äärettömässä armossaan ole jättänyt surevia rakkaita ihmettelemään. Hän on antanut totuuden. Hän innoittaa kurkottamaan ylöspäin, ja Hänen käsivartensa ovat ojennetut syleilemään teitä. Jeesus lupaa yhdelle ja kaikille sureville: ’En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne’ [Joh. 14:18].”²

Tajusin, että olin kokenut Jumalan lohtua ja syleilyä. Ne olivat syvällisiä ja voimallisia! Niiden ansiosta pystyin katsomaan Johnin kuvaa joka aamu ja hymyilemään, kun sanoin: ”Kiitos!” hänelle ja Jumalalle!

Vanhin Dieter F. Uchtdorf kahdentoista apostolin koorumista on kuvaillut täydellisesti sitä, mitä koin: ”Kun olemme kiitollisia Jumalalle niissä olosuhteissa, joissa olemme, me voimme kokea lempeää rauhaa koettelemuksen keskellä. Murheessa me voimme silti kohottaa sydämemme kiitokseen. Tuskassa me voimme riemuita Kristuksen sovituksesta. Katkeran surun kylmyydessä me voimme kokea taivaan syleilyn läheisyyden ja lämmön.”³

Näitä siunauksia olin tuntenut muutama minuutti heti Johnin kuoltua ja hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä! Olen kiitollinen rauhasta sydämessäni ja siitä, kuinka tunnen jatkuvasti Jumalan syleilyä. En halua koskaan menettää niitä tunteita! Siksi ilmaisen edelleen päivittäin kiitollisuutta pyhistä kokemuksistani, evankeliumin tiedosta, joka tuo minua lähemmäksi Jeesusta Kristusta, vahvistavasta lohdusta, jonka Hän ja Hänen sovituksensa tekevät mahdolliseksi, sekä iankaikkisesta näkökulmasta ja toivosta viettää iankaikkisuus Johnnyni kanssa.