Julkaistaan vain sähköisenä
Jim oli ollut meidän joulumme
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
En nähnyt, mitä järkeä oli tehdä tämä joulukäynti. Mutta millainen vaikutus sillä olikaan!
Kun jouluaaton tavanomaiset perhejuhlallisuudet olivat päättymässä, tunsin en malta odottaa aamua -jännitystä!
Olin kahdeksanvuotias ja suuren sukuni vanhin lapsenlapsi. Muutaman minuutin välein isä tai äiti, täti tai eno avasi oven ja huudahti kuulevansa kellojen heikon äänen. Maltoin tuskin odottaa, että joulupukki saapuisi! Silti isoisä halusi ehdottomasti ensin mennä laulamaan – se oli perheen perinne. ”Joulupukki ei tule milloinkaan!” ajattelin.
Hypätessämme kuuran kuorruttamiin autoihimme tajusimme, että kello oli paljon enemmän kuin silloin kun tavallisesti lähdimme matkaan. Pikkukaupunki, jossa asuimme Idahossa, oli hyvin hiljainen ja kylmä. Jotkut sukulaiset kantoivat huolta siitä, ettei meidän pitäisi mennä laulamaan niin myöhään, mutta isoisäni vaati, että meidän pitäisi käydä parissa talossa.
Kun ajoimme pitkin pientä, puiden peittämää kujaa, emme nähneet valon häivääkään siinä pienessä hirsimökissä, joka kuului ”Vanhalle Jimille”. Jim oli hyvä ystävä, ja hänellä oli suuri sydän. Hän oli ollut leski niin kauan kuin muistin.
”Jim ei varmaankaan välittäisi, jos emme piipahtaisi!” voihkaisin. Joulupukin käynti jäisi varmasti meiltä näkemättä!
Mutta hyvä isoisäni jatkoi sinnikkäästi: ”Kokoontukaa vain hiljaa makuuhuoneen ikkunan luo ja aloittakaa laululla ’Betlehem, pieni kaupunki’.”
Äänemme olivat alkuun epävakaita, mutta voima piilee lukumäärässä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin musiikki paisui kauniiksi, sopusointuiseksi melodiaksi.
Vaan kaduillasi loistaa
Viel Valo ikuinen.
Kas toivo maan taas uudestaan
Käy tänne etsien.
Jimin kotona ei vieläkään ollut valoa, mutta jatkoimme laulamista.
Mökin ovi avautui.
Kuunvalossa näimme kyynelten valuvan Jimin poskia pitkin. Kun hän halasi meitä kaikkia, hän itki – itki todella. Jonkin ajan kuluttua hän pyyhki ilon kyyneleet kasvoiltaan ja sanoi meille: ”Olen odottanut teidän tuloanne koko vuoden. Te olette minun jouluni. Ja kun kello tuli puoli kymmenen, luulin, että minut oli unohdettu. Olin niin pettynyt. Olin käynyt vuoteeseen, sillä ei ollut enää mitään syytä pysyä hereillä.”
Sydämemme täyttyi. Kun Jim viittoi meidät sisään kotiinsa ja sytytti valon, näimme, että hän oli todellakin odottanut meitä. Hänen keittiönpöytänsä oli kauniisti katettu, ja pöydällä oli kaikkea joulukakusta ja pikkuleivistä kylmiin leikkeleisiin, jotka oli pantu odottamaan, että söisimme ne. Kupit oli laskettu huolellisesti ja täytetty rakastavasti makealla omenasiiderillä, jotta ”yksikään teistä ei jäisi ilman”, Jim lisäsi.
Sanoiko Jim, että me olimme olleet hänen joulunsa? Ei niin. Jim oli ollut meidän.
Rakkauden lahja, jonka saimme tuona kylmänä jouluaattona, oli ihmeellisempi kuin mikään, mitä joulupukki olisi voinut ikinä jättää joulukuusemme alle. Ja se oli muistutus siitä, että Herra haluaa meidän palvelevan Hänen lapsiaan kuten Hän palvelee – yhtä kerrallaan ja tuomalla mukanamme Hänen rakkautensa (ks. 3. Nefi 11:15–17; 17:21).