Tuo hänet kotiin

Rakkaat veljeni, on nöyräksi tekevä kokemus seisoa edessänne tänä iltana ja käsittää, että tämän konferenssikeskuksessa olevan valtavan yleisön lisäksi monta sataatuhatta pappeudenhaltijaa on samalla tavoin koolla eri puolilla maailmaa.

Miettiessäni tehtävääni puhua teille muistin pappeuden valtuuden määritelmän, jonka presidentti Stephen L Richards esitti. Hän sanoi: ”Tavallisesti pappeus määritellään yksinkertaisesti ’Jumalan voimaksi, joka on annettu ihmiselle’. Mielestäni tämä määritelmä pitää paikkansa. Mutta käytännön syistä haluaisin määritellä pappeuden palvelemisen termein, ja minä kutsunkin sitä usein ’täydelliseksi palvelemissuunnitelmaksi’.”¹

Olipa meillä sitten diakonin virka Aaronin pappeudessa tai vanhimman virka Melkisedekin pappeudessa, meitä sitoo Herran ilmoitukseen sisältyvä velvollisuus, joka on Opin ja liittojen luvun 107 jakeessa 99: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”

Kun nuorimman poikamme Clarkin 12. syntymäpäivä oli lähellä, olimme hänen kanssaan lähdössä kirkon hallintorakennuksesta presidentti Harold B. Leen tullessa tervehtimään meitä. Mainitsin, että Clark olisi pian 12, jolloin presidentti Lee kääntyi hänen puoleensa ja kysyi: ”Mitä sinulle tapahtuu, kun täytät 12?”

Se oli yksi niistä hetkistä, jolloin isä rukoilee poikansa saavan innoitusta vastata oikein. Epäröimättä Clark vastasi presidentti Leelle: ”Minut asetetaan diakoniksi!”

Vastaus oli juuri se, jota presidentti Lee oli odottanutkin. Sitten hän neuvoi poikaamme: ”Muista, että on suuri siunaus saada pappeus.”

Poikavuosinani odotin mahdollisuutta jakaa sakramentti seurakunnan jäsenille. Meitä diakoneja koulutettiin velvollisuuksissamme. Yksi seurakuntamme miehistä, Louis, kärsi tärinästä. Hänen päänsä ja kätensä vapisivat niin rajusti, ettei hän kyennyt ottamaan sakramenttia itse. Jokainen diakoni tiesi, että hänen velvollisuutensa Louisille tarjotessaan oli nostaa leipä Louisin huulille, niin että Louis voisi ottaa sen suuhunsa, ja samalla tavoin viedä vesikuppi hänen huulilleen yhdellä kädellä ja tukea hänen päätään toisella – samalla kun joku toinen diakoni piteli tarjotinta. Louis sanoi aina: ”Kiitos.”

Neljäkymmentä vuotta sitten näin konferenssin aikaan presidentti David O. McKay kutsui minut palvelemaan kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä. Ensimmäisessä kokouksessa presidenttikunnan ja kahdentoista kanssa, jossa olin läsnä, jaettiin sakramentti. Presidentti McKay ilmoitti: ”Ennen kuin nautimme sakramentin, haluaisin pyytää uusinta tämän joukon jäsentä, veli Monsonia, opettamaan ensimmäiselle presidenttikunnalle ja kahdelletoista, mitä Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri merkitsee.” Sillä hetkellä opin todella ymmärtämään vanhan sananparren: ”Kun päätöksen aika koittaa, valmistautumisen aika on ohi.” Silloin oli myös aika muistaa Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä oleva neuvo: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”²

Aloitin opetukseni viittaamalla kirjeeseen, jonka olin saanut yhdeltä seurakuntamme sotilaalta, joka palveli etulinjassa Koreassa tuossa joskus unohdetussa sodassa. Kirjoittaja kertoi, kuinka sunnuntaiaamuna keskellä kranaattitulta muutamat hänen joukkueensa jäsenet nauttivat leivän ja sitten veden, jotka molemmat tarjottiin kypärästä. Jokainen muisti noiden pyhien vertauskuvien yhteydessä lausutun siunauksen merkityksen ja oman vastuunsa pitää Herran käskyt ja noudattaa Herran esimerkkiä muiden palvelemisessa.

Muisto tuosta erityisestä kokemuksesta ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin kanssa ei ole himmennyt näiden kuluneiden 40 vuoden aikana.

Niissä, jotka ovat olleet poissa kotoa ja perheen luota joko armeijassa, lähetystyössä tai muusta syystä, juhlapyhät herättävät kaipauksen – jopa ikävän – saada olla yhdessä rakkaitten kanssa. Lasten naurun kuuleminen, vanhempien rakkaudenosoitusten näkeminen ja veljien ja sisarten syleilyn tunteminen tarjoavat esimakua taivaasta ja siellä vallitsevasta iankaikkisesta ilosta.

Eräänä joulukuun iltana odottaessamme sisar Monsonin kanssa pääsyä lentokoneeseen kotimatkalla Yhdysvaltoihin seisoimme Singaporen tukahduttavassa kuumuudessa ja kosteudessa, kun lentokentän kovaäänisistä kuului tuttu, soinnukas sävelmä Bing Crosbyn laulaessa sanat:

Ensimmäinen presidenttikunta on kauan tähdentänyt ajatusta: ”Koti on vanhurskaan elämän perusta eikä mikään muu taho voi ottaa sen paikkaa tai täyttää sen perustehtäviä.”⁴

On perheitä, jotka muodostuvat äideistä ja isistä, pojista ja tyttäristä, jotka ajattelemattomien sanojen takia ovat eristäytyneet toisistaan. Kertomus siitä, kuinka sellainen tragedia juuri ja juuri torjuttiin, kertoo tapahtumasta monta vuotta sitten erään nuoren miehen elämässä. Yksityisyyden säilyttämiseksi kutsun häntä Jackiksi.

Koko Jackin elämän ajan hänellä ja hänen isällään oli ollut monia vakavia erimielisyyksiä. Eräänä päivänä Jackin ollessa 17-vuotias he olivat riidelleet erityisen rajusti. Jack sanoi isälleen: ”Tämä oli viimeinen pisara. Minä lähden kotoa enkä koskaan palaa.” Sen sanottuaan hän meni sisälle ja pakkasi laukkunsa. Äiti aneli Jackia jäämään, mutta tämä oli niin vihainen, ettei kuunnellut. Hän jätti äidin itkemään ovelle.

Pihasta lähtiessään hän oli juuri menossa portista kuullessaan isänsä huutavan peräänsä: ”Jack, tiedän, että suuri syy siihen, että olet lähdössä, johtuu minusta. Olen siitä todella pahoillani. Haluan sinun tietävän, että jos joskus haluat palata kotiin, olet aina tervetullut. Ja minä yritän olla sinulle parempi isä. Haluan sinun tietävän, että rakastan sinua aina.”

Jack ei sanonut mitään vaan meni linja-autoasemalle ja osti lipun kaukaiseen paikkaan. Istuessaan linja-autossa matkan edetessä hän alkoi ajatella isänsä sanoja. Hän alkoi ymmärtää, kuinka paljon isällä täytyi olla rakkautta tehdä se, mitä hän oli tehnyt. Isä oli pyytänyt anteeksi. Isä oli kutsunut hänet takaisin ja jättänyt kesäiltaan kaikumaan sanat ”minä rakastan sinua”.

Silloin Jack tajusi, että seuraava siirto oli kiinni hänestä. Hän tiesi, että ainoa tapa, jolla hän voisi koskaan löytää rauhan sieluunsa, oli osoittaa isälleen samanlaista kypsyyttä, hyvyyttä ja rakkautta kuin isä oli osoittanut häntä kohtaan. Jack nousi pois linja-autosta. Hän osti paluulipun ja palasi takaisin.

Hän saapui vähän puolenyön jälkeen, meni sisään, sytytti valot. Siellä keinutuolissa istui hänen isänsä pää käsiin painautuneena. Kohottaessaan katseensa ja nähdessään Jackin hän nousi tuolista, ja he riensivät syleilemään toisiaan. Jack sanoi usein: ”Nuo viimeiset vuodet, jotka olin kotona, olivat elämäni onnellisimpia.”

Voisimme sanoa, että siinä oli poika, joka varttui mieheksi yhdessä yössä. Siinä oli isä, joka tukahduttamalla suuttumuksen ja hillitsemällä ylpeyden pelasti poikansa ennen kuin tästä tuli yksi siitä laajasta ”menetettyjen sielujen joukosta”, jonka särkyneet perheet ja hajonneet kodit jättävät jälkeensä. Rakkaus oli yhteen liittävä side, parantava palsami – rakkaus, jota tunnetaan usein mutta ilmaistaan harvoin.

Siinainvuorelta jyrisevät korviimme sanat: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”.⁵ Ja myöhemmin sama Herra antoi käskyn: ”Eläkää keskenänne rakkaudessa.”⁶

Veljet, meidän tehtävämme, jopa vakava velvollisuutemme on ojentaa kätemme niille, jotka ovat luisuneet epäaktiivisuuteen tai harhautuneet pois perhepiiristä.

Muistakaa kanssani Herran ilmoituksen kauniit sanat Opin ja liittojen luvussa 18: ”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä – –.

Ja jos kävisi niin, että te tekisitte työtä koko elinaikanne huutaen parannusta tälle kansalle ja johdattaisitte ainoastaan yhden sielun minun luokseni, kuinka suuri teidän ilonne onkaan hänen kanssansa minun Isäni valtakunnassa!

Ja nyt, jos ilonne on suuri yhden sielun kanssa, jonka olette johdattaneet minun luokseni minun Isäni valtakuntaan, kuinka suuri teidän ilonne onkaan, jos johdatatte monta sielua minun luokseni!”⁷

Aaronin pappeuden koorumien johtokuntina, noiden koorumien neuvojina me voimme Herran avulla ojentaa kätemme ja pelastaa ne, joista olemme vastuussa. Nuoret miehet, te voitte hymy huulillanne ja päättäväisyys sydämessänne tarttua vähemmän aktiivista poikaa käsipuolesta ja tulla yhdessä pappeuskokoukseen oppimaan Herrasta ja siitä, mitä Hän on valmistanut teille tehtäväksi. Te olette oikeutettuja Hänen jumalalliseen apuunsa, sillä Hän on luvannut teille: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.”⁸

Melkisedekin pappeuden veljet, teillä on sama pyhä vastuu ja velvollisuus, joka liittyy teidän velvollisuuteenne muita miehiä ja heidän perheitään kohtaan. Ja teitä koskee sama Herran lupaus auttaa teitä ponnisteluissanne.

Teidän onnistumisenne on vastaus äidin rukoukseen, lasten sydänten herkkiin vaikkakin ääneen lausumattomiin tunteisiin, ja ne, joille ojennatte auttavan kätenne, kunnioittavat nimeänne ikuisesti.

Saanen kertoa teille esimerkin melko henkilökohtaisesta mutta riemukkaasta omasta kokemuksestani.

Piispana ollessani olin huolissani vähemmän aktiivisista jäsenistä, jotka eivät käyneet kirkossa eivätkä palvelleet. Ajattelin tätä eräänä päivänä ajaessani katua, jolla Ben ja Emily Fullmer asuivat. Iän tuomat kivut ja säryt saivat heidät vetäytymään pois toiminnasta kotinsa turvaan – eristyksiin, pois jokapäiväisen elämän virrasta ja kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa. Ben ja Emily eivät olleet käyneet sakramenttikokouksessa moneen vuoteen. Ben, entinen piispa, istui aina olohuoneessaan lukemassa ja opettelemassa ulkoa Uutta testamenttia.

Olin matkalla esikaupunkialueella olevasta myyntitoimistostani tehtaallemme Industrial Roadille. Jostakin syystä olin ajanut First Westiä pitkin, katua, jota en ollut koskaan aiemmin ajanut ollessani menossa tehtaallemme. Silloin tunsin kehotuksen, josta ei voinut erehtyä, pysäköidä autoni ja käydä Benin ja Emilyn luona, vaikka olinkin menossa erääseen kokoukseen. Alkuun en totellut kehotusta vaan ajoin noin kaksi korttelia eteenpäin, mutta kun kehotus tuli uudelleen, palasin heidän talonsa luo.

Oli aurinkoinen arki-iltapäivä. Menin heidän kotinsa ovelle ja koputin. Kuulin pienen kettuterrierikoiran haukkuvan tuloani. Emily tuli avaamaan. Kun hän näki minut, hän huudahti: ”Olen odottanut koko päivän, että puhelin soisi. Se ei ole soinut. Toivoin, että postinkantaja toisi kirjeen, mutta hän toi vain laskuja. Piispa, mistä tiesit, että tänään on syntymäpäiväni?”

Vastasin: ”Jumala tietää, Emily, sillä Hän rakastaa sinua.”

Benin ja Emilyn olohuoneen hiljaisuudessa sanoin heille: ”En oikeastaan tiedä, miksi minut ohjattiin tänne tänään, mutta minut ohjattiin. Taivaallinen Isä tietää. Polvistukaamme rukoukseen ja kysykäämme Häneltä, miksi.” Niin teimme ja saimme vastauksen. Kun nousimme polviltamme, sanoin veli Fullmerille: ”Ben, tulisitko pappeuskokoukseen, kun pidämme kokouksen kaikkien pappeudenhaltijoiden kanssa, ja kertoisit Aaronin pappeuden pojille kertomuksen, jonka kerroit kerran minulle, kun olin poika, siitä, miten sinä ja ryhmä poikia olitte matkalla Jordan Riverille uimaan yhtenä sunnuntaina, mutta tunsit Hengen johdattavan sinua menemään pyhäkouluun. Ja sinä menit. Yksi pojista, jotka eivät noudattaneet tuota Hengen kehotusta, hukkui sinä sunnuntaina. Poikamme haluaisivat kuulla todistuksesi.”

”Minä teen sen”, Ben vastasi.

Sitten sanoin sisar Fullmerille: ”Emily, tiedän, että sinulla on kaunis ääni. Äitini on kertonut siitä minulle. Seurakuntakonferenssimme on muutaman viikon kuluttua, ja kuoromme laulaa siellä. Liittyisitkö kuoroon ja osallistuisit seurakuntakonferenssiin ja laulaisit kenties solistina?”

”Mikä laulu se on?” hän kysyi.

”Minä en tiedä”, vastasin, ”mutta haluaisin sinun laulavan sen.”

Emily lauloi. Ben puhui Aaronin pappeuden haltijoille. Monet ilahtuivat siitä, että Ben ja Emily aktivoituivat jälleen. Siitä päivästä lähtien he olivat miltei jokaisessa sakramenttikokouksessa. Hengen kieltä oli puhuttu. Sitä oli kuultu. Sitä oli ymmärretty. Ihmissydäntä oli kosketettu ja sieluja pelastettu. Ben ja Emily Fullmer olivat tulleet kotiin.

Yksi pisimpään esitettyjä musikaaleja kautta aikojen on Les Miserables. Tarina ajoittuu Ranskan vallankumouksen aikaan. Päähenkilö musikaalissa on Jean Valjean. Hän on hyvin huolissaan nuoresta Marius-nimisestä miehestä, joka on lähdössä taisteluun, ja ilmaisee laulussa vilpittömän rukouksen:

Veljet, kun menemme eteenpäin Jumalan pappeuden haltijoina oppien velvollisuutemme ja ojennamme sitten kätemme veljillemme, jotka ovat apumme tarpeessa, kohottakaamme katseemme taivaalliseen Isään, joka on meidän kaikkien Isä. Emme ehkä kuule Hänen ääntään, mutta muistamme Hänen tervehdyksensä: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija.”¹⁰

Ja syvällä sydämessämme me tunnistamme Hänen äänettömän pyyntönsä: Tuo hänet kotiin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.