Hän tuntee teidät, Hän rakastaa teitä

Siihen aikaan kun Joseph Smith oli 14-vuotias, hän oli varmaan yksi vähiten huomiota herättävistä ihmisistä maan päällä, ja kuitenkin taivaan Jumala tunsi hänet ja kutsui häntä nimeltä pyhässä lehdossa. Uskon, että Herra tuntee minun nimeni ja myös teidän nimenne.

Alkeisyhdistyksessä me opetamme lapsille, että jokainen heistä on Jumalan lapsi ja että heidän taivaallinen Isänsä tuntee heidät ja rakastaa heitä. Kutsuessaan lasta nimeltä Alkeisyhdistyksen johtajat ja pappeusjohtajat pyrkivät toimimaan siten kuin Vapahtaja toimisi. Jeesus on sanonut: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.”¹ Pyhät kirjoitukset todistavat: ”Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle.”²

Sen lisäksi että Herra tietää, keitä me olemme, Hän tietää myös, missä me olemme, ja Hän ohjaa meitä tekemään hyvää. Eräänä päivänä eräs tuntemani äiti tunsi innoitusta soittaa tyttärelleen. (Tällaista tapahtuu äideille koko ajan.) Oli keskipäivä, ja äiti oli työssä, minkä vuoksi puhelinsoitto oli epätavallinen. Äidin yllätykseksi puhelimeen vastasi hänen vävynsä – hänkään ei tavallisesti ole kotona työpäivinä. Ojentaessaan puhelimen vaimolleen vävy sanoi: ”Täällä on sinun äitisi, joka on taas saanut tavanomaista innoitustaan.”

Tytär ja hänen miehensä olivat juuri käyneet lääkärissä. Tytär tuli puhelimeen miltei silmät kyynelissä ja sanoi: ”Ultraäänikuvassa näkyi, että napanuora on kiertynyt kahdesti vauvan kaulan ympäri. Lääkäri sanoi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä keisarileikkaus ja pian.” Sitten hän kertoi ahdistuksensa todellisen syyn: ”Ja lääkäri sanoi, etten voi kuukauteen nostaa mitään painavampaa kuin vastasyntynyttä vauvaa!” Ennen leikkaukseen menoa tämä tytär tarvitsi varmuuden siitä, että Herra tunsi hänen tarpeensa ja rakasti häntä – ja että apua saataisiin kotona olevien kolmen pienokaisen hoitamiseen, jotka hekään eivät olleet kovin paljon isompia. Kun äidit – ja isät – rukoilevat Herraa siunaamaan ja vahvistamaan perhettään, Hän näyttää heille usein keinon.

Sisar Gayle Clegg Alkeisyhdistyksen ylimmästä johtokunnasta asui miehensä kanssa Brasiliassa usean vuoden ajan. Hiljattain sisar Clegg oli Alkeisyhdistyksen tehtävissä Japanissa. Kun hän tuli sunnuntaina kappeliin, hän huomasi japanilaisten pyhien joukossa brasilialaisen perheen. ”He vain näyttivät brasilialaisilta”, hän sanoi. Hänellä oli vain hetki aikaa tervehtiä heitä, ja hän huomasi, että äiti ja lapset olivat hyvin innostuneita mutta isä tuntui varsin vaitonaiselta. ”Kokouksen jälkeen minulla on kyllä mahdollisuus puhua heidän kanssaan”, hän ajatteli, kun hänet ohjattiin nopeasti korokkeelle. Hän esitti puheensa englannin kielellä, ja se tulkattiin japaniksi, ja sitten hän tunsi innoitusta lausua todistuksensa myös portugaliksi. Hän epäröi, sillä portugalinkielistä kääntäjää ei ollut, ja 98 prosenttia ihmisistä ei ymmärtäisi, mitä hän sanoisi.

Kokouksen jälkeen brasilialainen isä tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Sisar, tavat ovat täällä niin erilaisia, ja olen ollut yksinäinen. On vaikea tulla kirkkoon, kun ei ymmärrä mitään. Toisinaan mietin, olisiko parempi, jos vain lukisin kotona pyhiä kirjoituksiani. Sanoin vaimolleni: ’Yritän vielä kerran’, ja tulin tänään omasta mielestäni viimeisen kerran. Kun sinä lausuit todistuksesi portugaliksi, Henki kosketti sydäntäni, ja tiesin, että kuulun juuri tänne. Jumala tietää minun olevan täällä, ja Hän auttaa minua.” Sitten tämä veli auttoi muita laittamaan tuolit pois.

Oliko sattuma, että Alkeisyhdistyksen johtokunnan ainoa portugalia puhuva jäsen lähetettiin Japaniin eikä Portugaliin, vai tapahtuiko niin siksi, että Herra tiesi jonkun siellä tarvitsevan sitä, mitä vain tämä sisar saattoi antaa – ja hänellä oli rohkeutta seurata Hengen innoitusta? Yksi kirkon tehtävään liittyvistä suurenmoisista siunauksista on se, että Henkensä kautta Herra innoittaa meitä auttamaan niitä, joita meidät on kutsuttu palvelemaan.

Meistä jokainen, joka maksaa täydet kymmenykset, voi todistaa, että Herran siunaukset tulevat meille henkilökohtaisesti ja ne täyttävät meidän yksilölliset tarpeemme. Herra on luvannut, että jos me maksamme kymmenyksemme, Hän on avaava taivaan ikkunat ja vuodattava meille siunausta, niin että meillä tuskin on kylliksi tilaa ottaa sitä vastaan.³

Monia vuosia sitten John Orth työskenteli eräässä valimossa Australiassa. Hän joutui kauheaan onnettomuuteen, jossa hänen kasvoilleen ja vartalolleen roiskui kuumaa, sulaa lyijyä. Häntä hoidettiin, ja hänen oikean silmänsä näkökyky pystyttiin palauttamaan osittain, mutta hänen vasen silmänsä jäi täysin sokeaksi. Koska hän ei pystynyt näkemään hyvin, hän menetti työpaikkansa. Hän yritti saada töitä vaimonsa suvun liikeyrityksestä, mutta laman vuoksi heidän yrityksensä kaatui. Hän joutui kulkemaan ovelta ovelle ja etsimään satunnaisia töitä ja anelemaan rahaa ruokaan ja vuokraan.

Eräänä vuonna hän ei maksanut ollenkaan kymmenyksiä ja meni puhumaan seurakunnanjohtajan kanssa. Seurakunnanjohtaja ymmärsi tilanteen, mutta hän pyysi Johnia rukoilemaan ja paastoamaan löytääkseen keinon maksaa kymmenyksensä. John ja hänen vaimonsa Alice paastosivat ja rukoilivat ja tulivat siihen tulokseen, että ainoa arvokas esine, jonka he omistivat, oli vaimon kihlasormus – kaunis sormus, joka oli ostettu parempina aikoina. Ajatus tuntui hyvin ahdistavalta, mutta he päättivät viedä sormuksen panttilainaamoon, jossa he kuulivat, että sormuksesta saisi riittävästi rahaa kymmenysten ja joidenkin muiden erääntyneiden laskujen maksamiseen. Seuraavana sunnuntaina John Orth meni seurakunnanjohtajan luo ja maksoi kymmenyksensä. Kun hän lähti seurakunnanjohtajan toimistosta, hän sattui tapaamaan lähetysjohtajan, joka huomasi hänen vahingoittuneet silmänsä.

Veli Orthin poika, joka palvelee nykyään piispana Adelaidessa, kirjoitti myöhemmin: ”Uskomme, että [lähetysjohtaja] oli silmälääkäri, sillä yleensä häntä kutsuttiin ’lähetysjohtaja, tohtori Reesiksi’. Hän puhui isälle, ja hän pystyi tutkimaan isän ja tekemään ehdotuksia tämän silmien näkökyvyn parantamiseksi. Isä noudatti hänen neuvoaan – – ja aikanaan näkö palautui – 15 prosentin näkökyky hänen vasempaan silmäänsä ja 95 prosentin näkökyky hänen oikeaan silmäänsä – ja silmälasien avulla hän pystyi jälleen näkemään.”⁴ Kun Johnin näkökyky oli palautettu, hän ei joutunut enää koskaan olemaan työttömänä, hän lunasti takaisin sormuksen, joka on nykyään perhekalleus, ja hän maksoi täydet kymmenykset koko loppuelämänsä ajan. Herra tunsi John Orthin, ja Hän tiesi, kuka voisi auttaa tätä.

”Lähetysjohtaja, tohtori Rees” oli äitini isä, eikä hän luultavasti koskaan tiennyt siitä ihmeestä, joka sinä päivänä tapahtui. Sukupolvia siunattiin, koska eräs perhe päätti vaikeuksista huolimatta maksaa kymmenyksensä – ja sitten perhe tapasi miehen, joka ”sattui kulkemaan ohi” ja ”sattui” olemaan silmäkirurgi, joka kykeni aikaansaamaan suuren muutoksen heidän elämässään. Vaikka jotkut saattavatkin tuntea houkutusta uskoa näiden olevan vain yhteensattumia, minä uskon, ettei varpunenkaan pääse putoamaan maahan Hänen tietämättään.⁵

Perheemme sai kuulla tästä kertomuksesta vasta pari vuotta sitten, mutta me tiedämme isoisästämme tämän: hän rakasti Herraa ja pyrki palvelemaan Häntä koko elämänsä ajan. Ja me tiedämme Herrasta tämän: Hän tietää, keitä me olemme ja missä me olemme, ja Hän tietää, kuka tarvitsee apuamme.

Olen nähnyt teidän, jotka tunnette Herran ja rakastatte häntä vilpittömästi, kertovan nuorelle, joka kamppailee löytääkseen tien: ”Jumala rakastaa sinua. Hän haluaa sinun menestyvän. Hänen suurin halunsa on siunata sinua.” Olen kuullut teidän todistavan surevalle ystävälle: ”Tiedän, että elämä jatkuu tämän elämän jälkeen. Tiedän, että lapsesi elää yhä ja että on olemassa keino, jonka avulla voit nähdä hänet jälleen ja olla hänen kanssaan.” Olen nähnyt monien teistä sanovan masentuneelle nuorelle äidille: ”Saanko auttaa sinua? Se, mitä teet, on tärkeintä työtä koko maailmassa.” Olen nähnyt niiden, joita te kosketatte, paitsi tunnistavan teidän rakkautenne, myös tuntevan Herran rakkauden ja voiman, kun Hänen Henkensä todistaa heille teidän sanojenne olevan totta.

Kuka voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Olen taipuvainen uskomaan Paavalin tavoin, ettei koettelemuksilla eikä elämällä eikä kuolemalla eikä millään muilla olosuhteilla ole voimaa erottaa meitä Hänen rakkaudestaan.⁶

Vapahtaja antoi henkensä meidän jokaisen puolesta. Hän tuntee meidän ilomme ja surumme. Hän tuntee minun nimeni ja teidän nimenne. Kun teemme kasteessa liiton Hänen kanssaan, me lupaamme pitää Hänen käskynsä, muistaa Hänet aina ja ottaa Hänen nimensä päällemme. Me haluamme, että meidät kutsutaan lopulta esiin Hänen nimensä kautta, sillä ”muuta nimeä [ei] anneta eikä mitään muuta keinoa eikä tapaa, jonka kautta pelastus voi tulla ihmislapsille, kuin vain Kristuksen, Herran Kaikkivaltiaan nimessä ja nimen kautta”.⁷ Lausun todistukseni, että Hän elää ja rakastaa meitä ja kutsuu meitä nimeltä tulemaan luokseen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.