Etäältä nähdyt lupaukset

En ikinä unohda erästä päivää Kaakkois-Nigerian rehevässä sademetsässä, jolloin oli kuumaa kuin saunassa. Mieheni ja minä olimme matkustaneet erääseen lähetyskenttämme etäisimpään kolkkaan, jotta hän voisi pitää temppelisuosituspuhutteluja Ikot Eyon piirin jäsenille. Jotkut tässä kasvavassa kirkon piirissä olivat olleet kirkon jäseniä alle kaksi vuotta. Kaikki jäsenet asuivat 3 000 mailin (lähes 5 000 kilometrin) päässä lähimmästä temppelistä, joka sijaitsee Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa. Kukaan ei ollut saanut temppeliendaumenttiaan.

Nämä jäsenet tiesivät, että tulisimme tiettynä päivänä joka kuukausi heidän piiriinsä, mutta edes me emme tienneet tarkkaa kellonaikaa, jolloin saapuisimme, emmekä me voineet soittaa, sillä puhelimet olivat harvinaisia siellä päin Länsi-Afrikkaa. Niinpä nämä uskolliset afrikkalaiset pyhät tulivat paikalle varhain aamulla odottaakseen tarvittaessa vaikka koko päivän temppelisuosituspuhuttelujaan. Kun saavuimme, panin merkille paahtavassa helteessä odottavien joukossa kaksi Apuyhdistyksen sisarta, joilla oli yllään kirkaskuvioinen kietaisuhame, valkoinen pusero ja perinteinen afrikkalainen pään ympärille kääritty huivi.

Monta tuntia myöhemmin, kun kaikki puhuttelut oli pidetty, ja kun mieheni ja minä ajoimme takaisin tuota hiekkaista viidakkotietä pitkin, ällistyimme nähdessämme nämä kaksi sisarta vielä kävelemässä. Tajusimme, että he olivat tulleet jalkaisin kylästään 18 mailin (lähes 30 kilometrin) edestakaisen matkan vain saadakseen temppelisuosituksen, vaikka he tiesivät, ettei heillä olisi koskaan tilaisuutta käyttää sitä.

Nämä nigerialaiset pyhät uskoivat presidentti Howard W. Hunterin neuvoon: ”Herra olisi mielissään, jos jokainen aikuinen jäsen olisi kelvollinen saamaan – ja pitämään hallussaan – voimassa olevan temppelisuosituksen, vaikka pitkä välimatka temppeliin ei sallisikaan hänen käyttää sitä heti tai usein.”¹ Kumpikin sisar kantoi kädessään puhtaaseen nenäliinaan huolellisesti käärittyä kallisarvoista temppelisuositustaan. Minä kannan sydämessäni huolellisesti käärittynä heidän näyttämäänsä esimerkkiä uskosta.

Näissä kahdessa liiton tehneessä Apuyhdistyksen sisaressa ruumiillistuu sen merkitys, mitä Alma opetti ”uskosta – – usko ei ole täydellistä tietoa jostakin; sen tähden, jos teillä on uskoa, te toivotte sellaista, mikä ei näy mutta on totta.”²

Usko on mitä henkilökohtaisin ihailun ja uskollisuuden ilmaus taivaallista Isäämme ja Hänen ainoaa Poikaansa Jeesusta Kristusta kohtaan. Tähän ensimmäiseen ja kaikkein tärkeimpään evankeliumin periaatteeseen ankkuroituina me katsomme Vapahtajaamme tietäen, että Jeesus on ”uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä”.³

Isoisäni isän sisko Laura Clark Phelps oli Clarkin suvusta ensimmäinen, joka liittyi kirkkoon. Hän oli nainen, joka osoitti ainutlaatuisella tavalla uskoa Herraan, uskoa, joka pysyy lujana, lainkaan epäilemättä.⁴

Lauran perintö opettaa paljon uskon opista, joka on ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”.⁵ Hän sai patriarkallisen siunauksensa Joseph Smith vanhemmalta. Siinä häntä neuvottiin olemaan uskollinen ja sanottiin, että hän saisi perintöosan Siionissa. Häntä kehotettiin edelleen ”huutamaan Jumalan puoleen uskossa, ja jos sen teet, sinulle suodaan kaikki sydämesi toiveet”.⁶

Laura ja hänen miehensä tunsivat profeetta Joseph Smithin. Erään kerran profeetta ja tämän veli Hyrum tulivat juosten heidän Far Westin ulkopuolella Missourissa sijaitsevalle maatilalleen, ja Laura piilotti heidät vaatenaulakon edessä olevan verhon taakse. Hän kohtasi tyynesti rähinöitsijöiden johtajat, jotka pian sen jälkeen ryntäsivät sisään etsien profeettaa.

Laura sai kokea kirkon varhaisten jäsenten ilot ja puutteen tänä taloudenhoitokautena. Hänen uskonsa syveni, kun hänet häädettiin kodistaan ja erotettiin miehestään moneen kertaan. Hän oli taitava kätilö, ja hän teki työtä yötä päivää ja matkusti joka säässä elättääkseen perhettään. Tämä ylirasitus ja sään aiheuttamat vaikeudet vaativat veronsa. Hän kuoli varhaisessa 34 vuoden iässä, ja häntä jäivät suremaan mies ja viisi lasta. Hän ei saanut elää niin kauan että olisi nähnyt lastensa, lastenlastensa tai lastenlastenlastensa seuraavan häntä uskossa. Hän ei saanut tämän maanpäällisen elämänsä aikana osakseen siunauksia, jotka liittyvät oman temppelipyhityksen saamiseen, mitä siunauksia olisin uskonut hänen arvostaneen.

Lauran uskollinen elämä todistaa tästä heprealaiskirjeen jakeesta: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.”⁷ Usko eli Laurassa, ja Laura eli uskonsa mukaisesti.

Rakastan isoisotätiäni Lauraa ja kannan hänen esimerkkiään sydämessäni. Hän, kuten nuo Apuyhdistyksen sisaret Nigeriassa, muistuttavat minua siitä että ”kaikki on mahdollista sille, joka uskoo”.⁸

Usko, hengellinen kyky luottaa lupauksiin, jotka nähdään ”etäältä” mutta jotka eivät ehkä toteudu tässä elämässä, on tosiuskovien varma mitta. Vanhin Bruce R. McConkie ilmaisi tämän totuuden näillä sanoilla: ”Usko täydessä ja puhtaassa muodossaan edellyttää horjumatonta vakaumusta ja – – ehdotonta luottamusta siihen, että [Jumala] kuulee pyyntömme ja suo meille sen, mitä rukoilemme”⁹ omana aikanaan. Sen uskoen mekin voimme ”pysyä uskossa lujina”¹⁰ tänään ja huomenna.

Riippumatta siitä, missä asumme tai mitkä meidän kunkin olosuhteet lienevät, meidän vanhurskas elämämme voi joka päivä osoittaa sellaista uskoa Jeesukseen Kristukseen, joka näkee kuolevaisuuden syvien surujen, pettymysten ja täyttymättömien lupausten tuolle puolen. On suurenmoinen asia omistaa usko, joka tekee meille mahdolliseksi odottaa ilolla päivää, ”kun kaikk mik on luvattu täyttyypi kerran”.¹¹

Kun nuo uskolliset nigerialaissisaret kulkivat tuota hiekkaista viidakkotietä Länsi-Afrikassa osoittaen ”uskoa joka askeleella”, he eivät olisi osanneet kuvitella, että Jumalan pyhän temppelin seinät kohoaisivat jonakin päivänä heidän omassa kotimaassaan. He eivät olisi osanneet kuvitella, että erään Jumalan profeetan, presidentti Gordon B. Hinckleyn, innoitetut sanat toisivat luvatut siunaukset, joita he toivoivat ja jotka he olivat etäältä nähneet. He tiesivät vain, että Herra oli palauttanut evankeliuminsa näinä aikoina, että todistus siitä evankeliumista paloi heidän sydämessään, että usko valaisi heidän tietään elämässä. Sitten he noudattivat profeetan neuvoa olla kelvollisia pitämään hallussaan temppelisuositusta.

Mieheni ja minä muistelimme lämmöllä näitä sisaria ja hyvin monia muita länsiafrikkalaisia pyhiä sinä merkille pantavana päivänä huhtikuussa 2000, jolloin presidentti Gordon B. Hinckley sanoi: ”Tässä konferenssissa ilmoitamme, että toivomme rakentavamme Herran huoneen Abaan Nigeriaan.”¹² Veljet ja sisaret, todistan, että joskus ”ihmeet lujittavat uskoa”.¹³ Afrikan temppelit ovat suurenmoinen osoitus ihmeistä, jotka ovat tulleet todeksi niiden hyvin monien pyhien uskon ansiosta, joita asuu pienissä kylissä ja suurissa kaupungeissa ympäri tuota valtavaa mannerta.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen nähnyt uskon, joka sai kaksi pioneeria Afrikassa tulemaan monta mailia temppelisuosituspuhutteluun. Riemuitsen siitä, että Nigeriassa rakenteilla oleva temppeli suo näille naisille, heidän perheilleen ja tuhansille muille tilaisuuden käyttää suosituksiaan sekä vertauskuvana että ilmentymänä uskostaan.

Joskus ne siunaukset elämässämme, jotka ovat meiltä vielä saamatta, ovat kuolevaisten silmien kantamattomissa. Todistan, että usko on aina se, mikä sallii meidän etäältä nähdä hengellisin silmin kaiken, mitä Herra on lapsilleen tarkoittanut.

Aivan yhtä varmasti kuin nämä sisaret – jotka kulkivat sitä hiekkaista viidakkotietä – tiesivät, minä tiedän, että Jumala elää. Hän rakastaa meitä jokaista kaikilla mantereilla ja haluaa siunata meitä, kutakin yksitellen. Tiedän, että uskomme Jeesukseen Kristukseen voi tukea meitä jokaisena päivänä, kun teemme kaiken, ”mikä on meidän vallassamme”, tietäen ”täysin varmoina”,14 että lupaukset, jotka saatamme nähdä ”etäältä”, tuovat jonakin päivänä ne siunaukset, joita toivomme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.