Fidži Uskon hedelmiä

George Kumar yritti vain etsiä keinoa, jolla voisi olla varma, että hänen vanhempi poikansa Ryan eläisi hyödyllistä, moraalista elämää. Kumarin perhe sai paljon enemmän: iankaikkisia evankeliumin totuuksia, jotka toivat heille kaikille uuden, onnellisemman elämäntavan.

Evankeliumi elävöitti koko perhettä, veli Kumar kertoo. ”Vietämme enemmän aikaa yhdessä – enemmän laatuaikaa avoimemmissa keskinäisissä suhteissa.” He pitävät perherukouksen päivittäin, ja viikoittainen perheilta on ”välttämättömyys”, Ryan sanoo.

Juuri Ryan johti heidät kirkkoon.

Kun Ryan oli noin 16-vuotias, George Kumar alkoi huolestua tiestä, jota hänen poikansa saattaisi kulkea elämässä. Koska George pelkäsi, etteivät Ryan ja hänen ystävänsä viettäneet aikaansa hyödyllisesti, hän keksi keinon ympäröidä poikansa nuorilla, jotka käyttäytyivät eri tavoin. Juteltuaan serkkunsa kanssa, joka on työssä Fidžisaarilla toimivassa MAP-kirkon collegessa Suvassa, George sai kuulla, että Ryan voisi täyttää pääsyvaatimukset. (Kirkon college on toisen asteen koulu, joka vastaa yläkoulu- ja lukiotasoista koulua muualla.)

Sen jälkeen kun Ryan oli aloittanut opinnot kirkon collegessa, hänen käyttäytymisensä alkoi kohentua. ”Se johtui muiden oppilaiden esimerkistä”, hän sanoo. Aiemmin hän oli viettänyt paljon aikaa ystäviensä kanssa hyödyttömissä puuhissa. Mutta hän selittää, että nähtyään eron kirkon koulun oppilaiden elämässä ”en enää halunnut tehdä niitä asioita”.

Ryan sai todistuksen evankeliumista, ja hänen vanhempansa olivat niin ilahtuneita muutoksista hänen elämässään, että kun hän pyysi heiltä lupaa saada kaste ja konfirmointi, he vastasivat mielellään myöntävästi. Ryan luopui vanhasta ystäväjoukostaan. Hän oli saanut uusia.

Mutta kun hän pyysi vanhempiaan kuuntelemaan lähetyssaarnaajia, ”me olimme haluttomia”, George muistelee. He olivat kuitenkin nähneet muutokset, joita evankeliumi oli tuonut Ryanin elämään, joten he tiesivät, että kirkon täytyi olla hyvä. Muutos Ryanin käyttäytymisessä oli niin merkittävä, että kolmantena ja viimeisenä vuotenaan kirkon collegessa hänet valittiin poikien kärkioppilaaksi, mikä kunnia varataan yleensä oppilaalle, joka on täydellisen omistautunut opintoihinsa koulussa.

Jotkin muutokset Ryanin käyttäytymisessä vaikuttivat alkuun hänen vanhemmistaan oudoilta. Miksi he eivät esimerkiksi saaneet suostuteltua häntä syömään kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina? Mutta kun Ryan selitti paaston tarkoituksen, hänen vanhempansa ymmärsivät, että muutokset hänen elämässään olivat syvempiä kuin he olivat tajunneetkaan.

Ryanin nuorempi veli Michael oli myös tarkkaillut muutoksia veljessään. Hän kuunteli evankeliumin sanomaa. ”Ryan alkoi käydä kirkon toiminnoissa, ja huomioni kiinnittyi siihen, että joka kerta tullessaan kotiin hän oli onnellinen”, Michael sanoo. ”Minä itse asiassa esittäydyin itse lähetyssaarnaajille. Halusin osallistua oppiaiheisiin. Halusin saada kasteen ja konfirmoinnin.”

Kun kasteen jälkeen lähetyssaarnaajat opettivat uusille jäsenille tarkoitettuja oppiaiheita Michaelille, hänen äitinsä Alitiana alkoi kuunnella. Se vaikutti hänen mieheensä, ja pian sekä Georgella että hänen vaimollaan oli omakohtainen todistus.

Ryan sai etuoikeuden kastaa molemmat vanhempansa kirkon jäseniksi vuonna 2006 vähän ennen kuin hän lähti Uuteen-Seelantiin palvelemaan Wellingtonin lähetyskentällä. Myöhemmin, ennen lähtöään lähetystyöhön Michaelilla oli etuoikeus mennä yhdessä vanhempiensa kanssa temppeliin. Vanhin Michael Kumar aloitti lähetystyön Salt Lake Cityn eteläisellä lähetyskentällä Utahissa elokuussa 2008 vähän ennen kuin Ryan palasi Uudesta-Seelannista.

Kymmenysten maksaminen ja sitten pojan lähetystyön rahoittaminen osoittautuivat vaikeiksi Kumarin perheelle. Veli Kumarin tulot menivät kokonaan asuntolainan ja muiden velvoitteiden hoitamiseen. Mutta he tekivät tarvittavat uhraukset, sillä koko perhe ymmärsi tarpeen. Esimerkiksi aina kun veli Kumar sanoi iloisesti, että heillä olisi sinä iltana ”normaali” ruokavalio, koko perhe ymmärsi, ettei päivällisellä olisi lihaa. ”Oli päiviä, jolloin meillä oli vain leipää ja kaakaota”, Michael muistelee.

Ryan sanoo olevansa kiitollinen vanhempiensa uhrauksesta. ”Opin, että he ovat todella sitoutuneet tekemiinsä liittoihin.”

Ryanin nuorempi veli huomauttaa, että kääntymyksen jälkeen ”selviydymme perheenä koettelemuksista paremmin. Taivaallinen Isä on auttanut meitä.”

Perheen kääntymys kosketti pian muidenkin elämää. Kaksi Ryanin ja Michaelin serkuista, jotka olivat tulleet asumaan Kumareille, päättivät myös kuunnella lähetystyöoppiaiheita ja liittyä kirkkoon.

Veli Kumarin mukaan perheen uhrauksien tuomat siunaukset ovat olleet sekä ajallisia että hengellisiä. He ovat kyenneet saamaan rahat riittämään tarpeisiinsa. Ja sen jälkeen kun Michael lähti lähetystyöhön, veli Kumar sai uuden työpaikan, jonka avulla hän toivoo pystyvänsä maksamaan asuntolainan nopeammin.

Hengelliset siunaukset, joita Kumarit ovat saaneet, ovat kuitenkin olleet heidän elämässään tärkeämpiä. George ja Alitiana tuntevat kasvavansa tehtävissään – George vanhinten koorumin johtajana Lamin 2. seurakunnassa Suvan pohjoisessa vaarnassa ja Alitiana toisena neuvonantajana seurakunnan Alkeisyhdistyksessä.

Ryan huomauttaa, että hänen oma asenteensa elämään on nyt aivan erilainen kuin monien hänen ikätovereidensa: ”Minulla on aina jotakin tekemistä – jotakin valtakunnan rakentamiseksi.” Hän sanoo, että tulevaisuuden suunnitelmissa evankeliumi saa uskovat ”katsomaan asioita iankaikkisesta näkökulmasta”.

Sekä George että Alitiana Kumarille oli opetettu kristillisiä oppeja ennen kuin he kuulivat evankeliumista. Mutta he eivät olleet saaneet lohtua siitä, mitä heille oli opetettu. ”Muissa uskonnoissa”, veli Kumar sanoo, ”opetetaan pelkäämään Jumalan vihaa – olemaan peloissaan. Mutta Jeesuksen Kristuksen sovitus antaa ihmiselle toisen mahdollisuuden.”

Kumarit yrittävät käyttää tämän toisen mahdollisuuden mahdollisimman hyvin.

Peni ja Jieni Naivaluvoun perheen koko kaksinkertaistui, kun he ottivat Vanuatusta luokseen neljä tyttöä, jotka kävivät Fidžisaarilla toimivaa MAP-kirkon collegea. Naivaluvout eivät kuitenkaan pidä sitä uhrauksena. Heistä tuntuu, että he ovat saaneet yllin kyllin siunauksia tehtyään niin. Heidän mielestään yksi noista siunauksista on Hagoth-vauvan syntyminen perheeseen tammikuussa 2009.

Vuoden 2008 alkupuolella piispa ja sisar Naivaluvou Tamavuan seurakunnasta Suvan pohjoisesta vaarnasta kuulivat kahdesta nuoresta vanuatulaisesta opiskelijasta, jotka tarvitsivat asuntoa, joten Naivaluvout arvioivat oman tilanteensa. Heidän poikansa, 18-vuotias Soane ja 16-vuotias Ross, olivat poissa kotoa ja kävivät kirkon koulua Tongassa, isänsä esivanhempien maassa. Vanuatulaistytöt asuivat erään kirkkoon kuulumattoman perheen luona Suvassa, ja se tuli heidän vanhemmilleen hyvin kalliiksi. Tytöistä olisi hyvää seuraa silloin 13-vuotiaalle Andrea Naivaluvoulle. Andrea kävi myös kirkon collegea ja tuli kotiin iltapäivisin ennen kuin hänen vanhempansa ehtivät kotiin töistä. Niinpä veli ja sisar Naivaluvou päättivät kutsua vanuatulaistytöt asumaan kotiinsa ilman korvausta.

Tytöt halusivat ehdottomasti korvata osan kustannuksista, mutta silti heidän kulunsa olivat vähemmän kuin puolet siitä, mitä he olivat maksaneet aiemmin – siunaus heidän perheilleen.

Huhtikuussa kaksi muuta vanuatulaistyttöä tuli käymään Naivaluvoujen luona ja piti kodin ilmapiiristä. Vähän myöhemmin nämä kaksi tyttöä kysyivät, saisivatko hekin tulla asumaan sinne. Naivaluvout ottivat heidät mielellään hoiviinsa.

Kuinka neljän ylimääräisen nuoren ottaminen kotiin onnistui? ”Olemme luoneet sellaisen siteen, että he tuntuvat enemmänkin tyttäriltämme”, piispa Naivaluvou sanoo. Naivaluvout tekivät alusta asti selväksi, että tyttöjä pidetään perheenjäseninä. Neljä vanuatulaistyttöä ovat itse asiassa sukua toisilleen, mutta Naivaluvoun kotona he suhtautuvat toisiinsa kuin omiin siskoihinsa. Myös Andrea Naivaluvou kertoi oppineensa pitämään heitä omina siskoinaan. Vanhemmat tytöt pitivät hänestä huolta ja jopa auttoivat häntä kotiläksyissä, kun sitä tarvittiin. Neljä tyttöä alkoivat kutsua piispa ja sisar Naivaluvouta nimillä Ta ja Na – ”isä” ja ”äiti” fidžin kielellä.

Tämä saattaa sisar Naivaluvoun mukaan olla ensimmäinen kerta, kun kirkon collegea käyvät vanuatulaistytöt ovat voineet asua jäsenperheen luona. Tullessaan käymään yhden tytön isä ilmaisi syvän kiitollisuutensa Naivaluvoun perheelle rakkaudesta, jota he ovat osoittaneet hänen tytärtään kohtaan.

Sisar Naivaluvou huomauttaa, että yksi tytöistä, erään vanuatulaisen piirinjohtajan tytär, oli uskossaan suuri esimerkki heidän perheelleen. Piispa Naivaluvou kertoo, että tytön esimerkki auttoi hänen perhettään olemaan johdonmukaisempi pyhien kirjoitusten tutkimisessa ja perherukouksissa.

Sekä piispa että sisar Naivaluvou sanovat, että heitä on siunattu ajallisesti, koska he ovat antaneet omastaan muille. Heidän varansa ovat riittäneet pidemmälle. Ja sisar Naivaluvou uskoo, että se, että hän tuli jälleen raskaaksi 13 vuoden jälkeen, on yhteydessä heidän halukkuuteensa osoittaa rakkautta muille.

Kun Naivaluvoun molemmat pojat palasivat kotiin kouluvuoden päätyttyä Tongassa, hekin hyväksyivät nuoret naiset osaksi perhettä. Mutta ehkä Soanelle voidaan antaa anteeksi se, ettei hän pidä tyttöjä aivan siskoinaan. Hän huomasi tulleensa kutsutuksi yhden nuoren naisen kavaljeeriksi tanssiaisiin. Hän hoiti osansa herrasmiehen tavoin.

Kun neljä tyttöä päättivät kouluvuotensa ja palasivat kotiin Vanuatuun vuoden 2008 lopussa, jäähyväiset olivat sydämeenkäyvät, piispa Naivaluvou muistelee. Oli kuin hän ja hänen vaimonsa olisivat hyvästelleet neljä tytärtään. Ja kun uusi kouluvuosi vuonna 2009 alkoi, Naivaluvout olivat iloisia saadessaan takaisin neljä ”tytärtään” – ja vielä kaksi lisää.

Koska heidän kodissaan on vain neljä makuuhuonetta, joku saattaisi ihmetellä, kuinka he saivat sinne mahtumaan kuusi nuorta naista oman tyttärensä ja uuden vauvan lisäksi. Mutta Naivaluvoun perhe ratkaisi asian nopeasti ja vaivatta.

Sillä kyse ei olekaan henkilökohtaisesta tilasta. Kyse on yksinkertaisesti heidän rakkauden piirinsä laajentamisesta.

Vuoden 2008 aikana Asenaca Ramasima voitti kaksi kenties arvostetuinta palkintoa, mitä MAP-kirkon collegen oppilaille Fidžisaarilla myönnetään. Ensiksi hänet valittiin koulun priimukseksi. Palkintoon sisältyy stipendi, joka kattaa lukukausimaksun. Sen lisäksi hän sai Herran leijona -palkinnon, joka annetaan esimerkilliselle seminaarioppilaalle. Hän arvostaa tätä toista palkintoa enemmän kuin ensimmäistä, koska se on muistutus siitä, kuinka hän on yrittänyt osoittaa jokapäiväisessä elämässään uskoa taivaalliseen Isäänsä.

Elämä on jo tuonut Asenacalle runsain mitoin vaikeuksia, vaikka hän on vasta 19-vuotias. Silti hän näyttää säteilevän iloa – iloa tiedosta, että hänellä on iankaikkinen perhe, koska heidät sinetöitiin Suvan temppelissä vuonna 2001, ja iloa tiedosta, että hänen taivaallinen Isänsä tuntee hänet ja rakastaa häntä.

Asenaca on nuorin viidestä lapsesta ja ainoa tyttö. Hän muistelee, että kun heidän isänsä kuoli, heidän vanhin veljensä, joka palveli silloin lähetyssaarnaajana, kehotti heitä kaikkia muistamaan, että he eivät olleet menettäneet isää vaan että isä olisi aina lähellä.

Hänen veljistään tuli perheen elättäjiä, kun taas äidistä tuli se hengellinen sideaines, joka pitää heidät yhdessä. Lapsille on ollut hyötyä vanhempiensa esimerkin noudattamisesta.

”Isäni oli innoittajani. Hän opetti meille aina: ’Tehkää lujasti töitä, tehkää lujasti töitä’”, sanoo pehmeä-ääninen Asenaca. Luja työnteko koulussa on ollut hänen tapansa kunnioittaa isäänsä ja auttaa äitiään. Priimuspalkintoon kuuluva stipendi on arvokas lisä, jolla Asenaca on osallistunut oman koulutuksensa rahoittamiseen.

Vanhempien esimerkki on myös luonut hänen hengellisen koulutuksensa perustan. ”Me saimme joka päivä opetusta kotona perheemme lukiessa yhdessä pyhiä kirjoituksia ja vanhempiemme opettaessa meitä”, Asenaca sanoo. Hän lisää, että hänen äitinsä rakentaa edelleen perhettään tälle perustalle.

Asenacan oma säännöllinen pyhien kirjoitusten tutkiminen auttaa häntä säilyttämään uskonsa Jeesukseen Kristukseen ja vahvistamaan sitä. Hän järjestää aikaa pyhien kirjoitusten tutkimiseen, olipa hänen aikataulunsa millainen tahansa.

Usko Jeesukseen Kristukseen on puolestaan auttanut häntä pysymään lähellä taivaallista Isäänsä, niin että hän voi pyytää Isän johdatusta. ”Tiedän, että Hän on aina auttamassa”, hän sanoo. ”Jos teen, mitä Hän haluaa minun tekevän, Hän on aina apunani, ja Hänen Henkensä vahvistaa sen, mikä on oikein.”

Tuo johdatus on tärkeää, kun jotkut Asenacan ikäiset nuoret naiset yrittävät saada hänet ”pitämään hauskaa” omalla tavallaan – juomalla, tupakoimalla, siveyden unohtamalla. Mutta ”sellainen on vastoin omaatuntoani”, hän sanoo, ja koska hänellä on usko ja hän tuntee turvaa taivaallisen Isän johdatuksessa, ”voin kieltäytyä”.

Asenacan mielestä palveleminen kirkossa on auttanut häntä saamaan itseluottamusta, jota hänellä muutoin ei olisi. Se on tärkeää, kun hän päättää opiskelun kirkon collegessa, koska sitten hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan laskentatointa Brigham Youngin yliopistoon Provon kampukselle Utahiin tai Havaijin kampukselle.

Ne paikat ovat kaukana Asenacan perheen kodista maaseudulla Suvan laitamilla. Olisiko vähän pelottavaa lähteä niin kauas pois kotoa? Asenaca miettii tätä kysymystä hetken ja väläyttää sitten leveän hymynsä. ”Kyllä”, hän vastaa – mutta hän tekisi sen saavuttaakseen tavoitteensa.

On helppoa uskoa, että Asenaca tekee mitä sanoo. Tähän mennessä hän on onnistunut erittäin hyvin saavuttamaan tavoitteensa. Ja muiden uskollisten fidžiläisten jäsenten tavoin hän on sekä kasvanut hengellisesti että edistynyt ajallisesti harjoittamalla uskoa ja pitämällä käskyt.