Minun pitää päästä temppeliin

José Gonçalves da Silva heräsi äkkiä siihen, että hänen nimeään huudettiin. Oli pimeää, eikä hänellä ollut aavistustakaan, missä hän oli.

”Olin unessa, kun linja-auto kaatui”, José muistelee varhaisaamun onnettomuutta tammikuussa 2008. ”Kukaan ei löytänyt minua, koska olin linja-auton takaosassa matkatavaroiden alla. Viimein muutamat veljet, jotka alkoivat kerätä matkalaukkuja, paikallistivat minut.”

Kun linja-auton kuljettaja menetti auton hallinnan kapealla osuudella kiemurtelevaa tietä Etelä-Venezuelan tiheässä sademetsässä, José ja muut Manausista lähteneet myöhempien aikojen pyhät olivat arviolta puolivälissä kolmipäiväistä matkaansa Caracasin temppeliin Venezuelaan. José sai vain lieviä vammoja, mutta monta veljeä ja sisarta piti viedä sairaalahoitoon.

”Sinun on aika lopettaa temppelissä käyminen”, sanoi huolestunut sukulainen Josélle, joka oli onnettomuuden sattuessa 80-vuotias. Lannistumattomana tämä kuitenkin ilmoitti: ”Minun pitää päästä temppeliin. Jos Herra suo, minä tulen takaisin.”

Veli Gonçalves da Silva alkoi heti säästää rahaa neljänteen Caracasin-matkaansa, jonka hän teki vuoden 2009 alkupuolella. Hänelle 40 tunnin linja-automatka on helppo verrattuna niihin kolmeen matkaan, jotka hän oli aiemmin tehnyt kotimaassaan Brasiliassa sijaitsevaan São Paulon temppeliin. Monen vuoden ajan tätä pohjoisessa Amazonasin osavaltiossa sijaitsevaa kahden miljoonan asukkaan Manausia lähinnä oleva temppeli oli São Paulon temppeli, joka sijaitsee tuhansien kilometrien päässä kaupungista kaakkoon. Sitten vuonna 2005 Manaus liitettiin osaksi Venezuelassa sijaitsevan Caracasin temppelin piiriä.

Niinä vuosina kun matkustettiin São Pauloon, ”lähdimme laivalla täältä Manausista, ja meiltä kesti neljä päivää päästä Pôrto Velhoon”, José sanoo tarkoittaen Rondônian osavaltion pääkaupunkia. ”Sitten matkustimme neljä päivää linja-autolla São Pauloon. Vaimoni ei ole kirkon jäsen, ja kun lähdin temppeliin ensimmäisen kerran vuonna 1985, tein matkan yksin. Vietin yön linja-autoasemalla Pôrto Velhossa, koska saavuin myöhään eikä siellä ollut linja-autoa. Seuraavana aamuna suuntasin São Pauloon. Se oli mukava kokemus, mutta saapuessani perille olin vähän väsynyt.”

Sitten hän palveli kolme täyttä päivää temppelissä ennen kuin lähti kahdeksan päivää kestävälle paluumatkalle kotiin. Häneltä kestää vuosi säästää eläkkeestään riittävästi rahaa temppelimatkan kustannuksiin.

”Temppelissä käyminen on uhraus, mutta se kannattaa”, sanoo veli Gonçalves da Silva, joka on tehnyt paljon sijaistyötä sukunsa puolesta. ”Tunsin erityistä iloa sinä päivänä, kun minut kastettiin isäni puolesta, kun joku kastettiin äitini puolesta ja kun edustin isääni, kun vanhempani sinetöitiin. Se oli suurenmoinen tilaisuus. Kaikki veljeni ja sisareni ovat jo poissa, mutta temppelimatkoillani minä olen tehnyt työn heidän puolestaan.”

José uskoo, että uhraus matkustaa niin kauas temppeliin auttaa myöhempien aikojen pyhiä Manausissa olemaan kiitollisia päivästä, jolloin Manausin temppeli vihitään. ”Odotan sitä päivää innoissani”, hän sanoo.

Vuonna 1980, kun José liittyi kirkkoon, Manausissa oli vain pieni 20 jäsenen seurakunta. Sittemmin hän on nähnyt kirkon kukoistavan siellä, niin että nyt jäseniä on lähes 50 000 ja vaarnoja kahdeksan.

”Kun vuonna 2007 ilmoitettiin, että Manausiin rakennettaisiin temppeli”, José kertoo, ”minä itkin tuntemastani suuresta ilosta ja rukoilin, että Herra antaisi minun elää niin kauan, että näkisin maanmurtotilaisuuden”, mikä tapahtui vuotta myöhemmin. Nyt hän rukoilee, että hän eläisi nähdäkseen temppelin valmiina ja vaimonsa menevän kasteelle, niin että heidät voitaisiin sinetöidä.

”Emme tiedä, milloin kuolemme, mutta meidän pitäisi olla valmiita ja onnellisia, kun se hetki koittaa”, veli Gonçalves da Silva sanoo. ”Odotan kovasti paluuta taivaallisen Isäni ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen eteen. Temppelissä oleminen auttaa minua valmistautumaan siihen päivään.”