Kun ankat eivät kellu

Kaikki alkoi yllätyslahjasta, jonka isä toi kotiin kolmelle tyttärelleen. Me tytöt kiljuimme riemusta kurkistellessamme piipittävään pahvilaatikkoon. Ankanpoikasia! Maltoimme tuskin odottaa, että saisimme ottaa yhden niistä käteen. Tungeksimme niin kovasti isän ympärillä, että hän melkein pudotti laatikon.

”Rauhallisesti, tytöt!” isä nauraa hykerteli. ”Niitä on yksi jokaiselle!”

Yllätyin, miten pikkuriikkiseltä se pieni ankanpoikanen tuntui kädessäni. Pidellessäni sitä hellästi sen lämmin keho tuntui neljännesdollarin kokoiselta, ja se painoikin varmaan saman verran.

”Vau, se on niin kevyt!” minä huudahdin. ”Ei ihme, että ankanpoikaset pystyvät kellumaan!”

Isä nauroi jälleen kävellessään äidin luo keittiöön. Isä piti yllätyksistä, varsinkin sellaisista, jotka ilahduttivat hänen perhettään. Juuri silloin muistin kahluualtaan. Se olisi täydellinen koti uusille ankoillemme.

”Nora, mene hakemaan autotallista se vanha muovinen kahluuallas”, käskin siskoani.

Samalla kun takapihan letkusta tuli kirkasta, viileää vettä altaaseen, me aloimme tutkia ankkojamme ja miettiä niille nimiä. Minun ankallani oli pieni ruskea täplä pyöreässä nokassaan ja naurettavan jättimäiset räpyläjalat.

Yhtäkkiä muistin ystäväni. He nauraisivat sille, kuinka innostunut olin näistä uusista lemmikeistä. Sitten käsitin, etteivät ystäväni olisi lähettyvillä muutamaan seuraavaan päivään. Heidän vanhempansa olivat antaneet heille luvan mennä retkelle läheisille vuorille. He ajaisivat pyörillä vanhaa hiekkatietä, valitsisivat leiripaikan, pystyttäisivät teltan. Heillä olisi vaikka kuinka hauskaa, ja seuraavana päivänä he palaisivat kotiin nauraen ja jutellen retkestään. Äiti ei ollut antanut minulle lupaa. Hän sanoi, että olin liian nuori!

Kun kahluuallas oli täynnä, me tytöt keräännyimme sen ympärille odottaen kovasti sitä hetkeä. Laitoimme räpyttelevät, kaakattavat ankat veteen ja HUMPS – suoraan pohjaan. Kaikki kolme upposivat!

Työnsimme kätemme altaaseen ja pelastimme ankkaparat, jotka olivat tukehtumaisillaan. Mikä oli mennyt pieleen? Emme odottaneet niiden tekevän mitään vaikeaa, kuten uivan. Niiden piti vain kellua. Eikö se ole helppoa ankalle?

”Mitä tapahtui?” siskoni kummasteli.

”Ehkä se tuli niille yllätyksenä!”

Olimme kaikki sitä mieltä, että tilanne oli sama kuin silloin kun vauvat opettelevat kävelemään. Joskus niiden vain pitää kaatua. Päätimme yrittää uudelleen.

”Yksi, kaksi, kolme, hep!”

Plumps! Plumps! Plumps! Suoraan pohjaan kuin lyijykuulat.

Ankanpoikien onneksi kellään meistä ei ollut sydäntä viedä läpi teoriaamme, jonka mukaan ne vain tarvitsivat harjoitusta. Kun Nora ehdotti, että kuivaisimme niiden höyhenet hiustenkuivaajalla, ryntäsimme kaikki sisälle taloon. Hellästi kaksi siskoani kuivattelivat ankkaparkoja vaaleanpunaisella hiustenkuivaajallani samalla kun minä soitin pahvilaatikossa olevaan puhelinnumeroon.

”Hyvää päivää. Me ostimme juuri – tai siis isämme osti juuri – kolme pientä ankanpoikasta. Niin juuri. No, meillä on ongelma näiden ankkojemme kanssa. Nimittäin meistä olisi parempi, jos ankkamme kelluisivat.”

Se, mitä tällä miehellä oli kerrottavana, avasi silmäni. Mutta vasta kun selitin asiaa Noralle ja Suzylle, huomasin, miten paljon olin oppinut: ”Untuvahöyhenet eivät hylji vettä. Ne imevät sen itseensä. Meidän täytyy odottaa viikko tai pari, jotta ankanpoikien keho alkaa muodostaa vahamaista öljyä, joka tekee niiden höyhenistä vedenpitäviä.”

”Mutta eihän se ole totta”, Nora väitti vastaan. ”Olen nähnyt, kuinka ankanpoikaset ovat seuranneet emoaan joella. Ne ovat olleet vain muutaman päivän ikäisiä.”

”Se mies selitti asian minulle. Kun ankanpoikaset syntyvät, niiden emo kietoo siipensä pienokaisten ympärille pitääkseen ne lämpiminä. Emon siivistä tuleva öljy hankautuu sen poikasiin. Emonsa kanssa ne voivat pysyä pinnalla. Jos ne ovat yksin, niiden pitää tulla hieman vanhemmiksi, ennen kuin ne ovat turvassa vedessä.”

Sillä hetkellä ajatukseni kulkivat jonnekin vuorille ja ajattelin ystäviäni teltassaan. Ehkä äiti vain halusi pitää minut siipiensä suojassa hieman pidempään. Silitin sormellani ankanpoikaseni pikkuruista selkää.

”Saat toistaiseksi pysyä poissa altaasta, pikkuinen”, lupasin sille. Sitten mietittyäni hetken kysyin vielä: ”Onko sinulla ikävä omaa äitiäsi?”