Mama Taaminon siunaamia

Tavatessani Taumatagi Taaminon olin nuori lähetyssaarnaaja ja palvelin kotimaassani. Sisar Taamino, joka oli iäkäs leski, oli jo hieman vuosien ja kovan työn kumaraan painama, mutta ojensi aina kätensä tervehtiäkseen toveriani ja minua suukottamalla meitä molemmille poskille, kuten on tapana Ranskan Polynesiassa.

Sisar Taamino oli hauras, ja hänen kävelynsä oli hidasta ja varovaista, mutta hän piti huolta jokaisesta. Hän huolehti jopa siitä, että toverillani ja minulla oli aina puhtaat, silitetyt vaatteet. Lapset olivat mielellään hänen lähellään, koska hän otti heidät lämpimästi vastaan ja kuunteli, mitä heillä oli sanottavaa. Hän eli vaatimattomasti kaksi huonetta käsittävässä kodissaan hiekan, palmujen, perheen ja ystävien ympäröimänä. Kaikki nimittivät häntä kunnioituksesta ”Mama Taaminoksi”.

Papeeten lähetyskentän johtaja Tahitissa oli antanut meille, toverilleni vanhin Tchan Fatille ja minulle, tehtävän auttaa ryhmää, jossa oli 80 myöhempien aikojen pyhää, valmistautumaan oman endaumenttinsa saamiseen ja perheiden sinetöimisiin lähimmässä temppelissä – Hamiltonin temppelissä Uudessa-Seelannissa, joka oli viiden tunnin lentomatkan päässä. Mama Taamino oli matkustanut temppeliin joka vuosi kuuden vuoden ajan ja lähtisi sinäkin vuonna. Mietin, kuinka hänellä oli varaa niin kalliisiin matkoihin, kun hänen elinolonsa olivat niin vaatimattomat. Kuusi vuotta myöhemmin sain tietää vastauksen.

Vuonna 1976 olin Papeeten vaarnan johtaja Tahitissa ja tarkastin säännöllisesti vaarnan seurakuntakeskukset. Eräänä päivänä keskipäivän tienoilla käväisin Tipaeruin kappelilla. Siihen aikaan meillä oli palkattuja kiinteistönhoitajia, ja sieltä löysin Mama Taaminon, joka oli nyt lähes 70-vuotias. Hän teki työtä kiinteistönhoitajana auttaakseen suuren perheensä elättämisessä. Hän tervehti minua tavanomaisella kehotuksellaan ”Tule syömään”, mutta vastasin: ”Mama Taamino, et ole enää nuori. Eikö sinulla ole lounaaksi muuta kuin vähäinen pala leipää, pikkuruinen purkki sardiineita ja pieni pullo mehua? Etkö ansaitse riittävästi saadaksesi enemmän ruokaa?”

Mama Taamino vastasi: ”Minä säästän, että pääsen taas temppeliin.” Sydämeni suli ihaillessani hänen esimerkkiään rakkaudesta ja uhrauksesta. Mama Taamino matkusti temppeliin Uuteen-Seelantiin lähes 15 kertaa – joka vuosi siihen asti kunnes lokakuussa 1983 Tahitissa vihittiin Papeeten temppeli. Vihkimistilaisuudessa hän säteili iloa.

Vuonna 1995, tällä kertaa lähetysjohtajana, tapasin Mama Taaminon jälleen. Hän oli muuttanut takaisin Makemon atollille, melko lähelle syntymäpaikkaansa. Nyt yli 80-vuotiaana hän ei kyennyt enää kävelemään, mutta uurteet hänen kasvoillaan kertoivat rauhasta, kärsivällisyydestä ja syvästä elämän ja evankeliumin ymmärryksestä. Hänellä oli yhä kaunis hymy, ja hänen silmistään näkyi puhdas rakkaus.

Varhain seuraavana aamuna hän oli istumassa yhdessä seurakuntakeskuksen kukkapenkeistä kitkemässä ja siistimässä sitä. Yksi hänen pojistaan oli kantanut hänet sinne. Kun hän oli saanut yhden alueen valmiiksi, hän siirtyi käsiensä varassa seuraavalle alueelle. Se oli hänen tapansa jatkaa Herran palvelemista.

Myöhään iltapäivällä, kun pidin temppelisuosituspuhutteluja, Mama Taamino tuotiin luokseni istuessani puun varjossa lähellä kappelia. Hän halusi tilaisuuden vastata jokaiseen kysymykseen, joita temppelisuositus edellyttää.

”Lähetysjohtaja, en voi enää mennä temppeliin”, hän sanoi. ”Minusta on tulossa vanha ja sairas, mutta haluan aina pitää mukanani voimassa olevaa temppelisuositusta.”

Saatoin nähdä, kuinka paljon hän halusi palata temppeliin, ja tiesin, että Jumala hyväksyi hänen kaipauksensa. Pian sen jälkeen hän jätti maallisen majansa liittyäkseen niiden seuraan, joita hän oli uskollisesti palvellut Herran huoneessa. Hän vei mukanaan ainoastaan uskonsa, todistuksensa, ystävällisyytensä, rakkautensa ja palveluhalukkuutensa.

Mama Taamino oli todellinen polynesialainen pioneeri, jonka esimerkki oli siunauksena monille hänen veljistään ja sisaristaan – myös minulle.