Mistä tiesit tulla?

Kun olin 33-vuotias, aviomieheni kuoli aivokasvaimeen. Yhtäkkiä olin yksinhuoltaja kasvattamassa yksin kolmea lastamme. Se oli haasteellista aikaa elämässäni, mutta Herran neuvo siitä, että ”kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi” (OL 122:7), antoi minulle rohkeutta jatkaa.

Myöhemmin solmin uuden avioliiton ja muutin uuteen seurakuntaan, jossa minut kutsuttiin Apuyhdistyksen johtajaksi. Eräänä päivänä ollessani siivoamassa taloamme sain selkeän tunteen siitä, että minun pitäisi käydä erään vähemmän aktiivisen sisaren luona, joka oli hiljattain menettänyt aviomiehensä. Karistin ajatuksen mielestäni ajatellen, että minun piti tehdä sinä päivänä muita asioita. Minua nolottaa sanoa, että sain saman tunteen vielä kaksi kertaa, ennen kuin lopulta toimin sen mukaan.

Kun saavuin tämän sisaren talon luo sinä iltana, oli pimeää. Soitin ovikelloa ja odotin. Koputin kuuluvasti ja odotin vielä hetken.

Kun käännyin lähteäkseni, kuistin valo syttyi ja hitaasti ovi avautui. Sisar kurkisti empivästi ovenraosta. En koskaan unohda, mitä hän kysyi: ”Mistä tiesit tulla?” Hän kertoi minulle, että koko päivän hän oli itkenyt ja hänestä oli tuntunut, ettei hän pystyisi jatkamaan ilman aviomiestään.

Juttelimme sinä iltana pari tuntia. En muista paljoakaan, mitä puhuimme, mutta muistan sanoneeni hänelle: ”Tiedän todellakin, mitä tällä hetkellä koet.” Vakuutin hänelle, että hänen olonsa helpottuisi ajan mittaan ja että Herra huolehtisi hänestä. Samalla kun puhuimme, huomasin, että murheellinen katse hänen kasvoillaan oli muuttunut ilmaisemaan rauhaa.

Keskustelumme päätteeksi halasin häntä sydämellisesti. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että minua oli kehotettu käymään hänen luonaan. Tiedän, että rakastava taivaallinen Isämme oli suonut minun auttaa Häntä auttamaan tätä suloista sisarta hänen hätänsä hetkenä.