Pappeuden kunnia ja järjestys

”Vuonna 1976 Kööpenhaminassa pidettiin aluekonferenssi. Päätöskokouksen jälkeen presidentti Spencer W. Kimball [1895–1985] halusi käydä Vor Frue -kirkossa, jossa ovat Thorvaldsenin patsaat Kristuksesta ja kahdestatoista apostolista. – –

Kirkon etuosassa alttarin takana on tuttu Kristus-patsas kädet ojennettuina eteenpäin ja hieman levälleen kämmenissä näkyvine naulanjälkineen ja kyljessä erittäin selvästi havaittavine haavoineen. Kummallakin puolella on apostolien patsaat, Pietari edessä oikealla ja muut apostolit järjestyksessä.

Suurin osa ryhmästämme oli lähellä kappelin takaosaa vahtimestarin kanssa. Minä seisoin etuosassa presidentti Kimballin seurassa Pietarin patsaan edessä vanhin Rex D. Pinegarin ja Kööpenhaminan vaarnan johtajan Johan Helge Benthinin kanssa.

Pietarin kädessä marmoriin veistettynä on raskas avainnippu. Presidentti Kimball näytti noita avaimia ja selitti, minkä vertauskuva ne ovat. Sitten eleellä, jota en koskaan unohda, hän kääntyi vaarnanjohtaja Benthinin puoleen, osoitti tätä epätavallisen lujasti sormellaan ja sanoi: ’Haluan, että kerrot jokaiselle Tanskassa, että minulla on avaimet! Meillä on oikeat avaimet, ja me käytämme niitä joka päivä.’

En koskaan unohda tuota julistusta, tuota profeetan todistusta. Vaikutus oli hengellisesti voimallinen. Tunsin sen tehon fyysisesti.

Me kävelimme kappelin takaosaan, jossa muu ryhmä seisoi. Patsaita osoittaen presidentti Kimball sanoi ystävälliselle vahtimestarille: ’Nuo ovat kuolleita apostoleja.’ Minua osoittaen hän sanoi: ’Tässä meillä on eläviä apostoleja. Vanhin Packer on apostoli. Vanhin Thomas S. Monson ja vanhin L. Tom Perry ovat apostoleja, ja minä olen apostoli. Me olemme eläviä apostoleja.

Uudessa testamentissa kerrotaan seitsenkymmenistä, ja tässä on kaksi elävää seitsenkymmentä, vanhin Rex D. Pinegar ja vanhin Robert D. Hales.’

Vahtimestari, joka ei ollut tähän mennessä ilmaissut mitään tunteita, oli äkkiä kyynelissä.

Minä tunsin kokeneeni jotakin ainutlaatuista.”²

”Pappeus on suurempaa kuin mikään sen viroista. Kun joku aluksi saa Aaronin tai Melkisedekin pappeuden, se annetaan hänelle kätten päällepanemisella. Kun hänelle on annettu pappeus, hänet asetetaan johonkin pappeuden virkaan. Kaikki virat saavat valtuutensa pappeudesta.

Pappeus ei ole jaollinen. Vanhimmalla on yhtä paljon pappeutta kuin apostolilla (ks. OL 20:38). Kun mies saa pappeuden, hän saa sen kokonaan. Pappeudessa on kuitenkin virkoja – valtuuden ja vastuun jakoa. Pappeudenhaltija voi käyttää pappeuttaan sen viran oikeuksien mukaan, johon hänet on asetettu tai erotettu. – –

Jokaisella, jolla on Melkisedekin pappeus eli korkeampi pappeus, on myös Aaronin pappeuden eli vähäisemmän pappeuden koko valtuus.”³

”Nimitys vähäisempi pappeus ei mitenkään merkitse, että Aaronin pappeuden merkitys olisi vähäinen. Herra on sanonut, että se on välttämätön Melkisedekin pappeudelle (ks. OL 84:29). Jokaisen korkeamman pappeuden haltijan tulisi pitää suurena kunniana, että hän saa suorittaa Aaronin pappeuden toimituksia, sillä niillä on suuri hengellinen merkitys.

Minä olen kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä jakanut sakramenttia. Vakuutan teille, että se on ollut minulle suuri kunnia ja olen tuntenut itseni sanomattoman nöyräksi tehdessäni sitä, mitä joku saattaisi pitää rutiinitehtävänä. – –

Entisajan ihmiset odottivat Kristuksen sovitusta toimittaessaan uhreja. Me muistelemme samaa tapahtumaa sakramenttitoimituksessa.

Sekä uhraaminen aiemmin että sakramentti myöhemmin keskittyvät Kristukseen, Hänen verensä vuodattamiseen ja sovitukseen, jonka Hän toteutti meidän syntiemme tähden. Sekä silloin että nykyään valtuus näiden toimitusten suorittamiseen kuuluu Aaronin pappeudelle.

Tämä on todellakin pyhä vastuu ja liittää teidät noiden Herran muinaisten palvelijoiden veljesjoukkoon. Ei ihme, että tunnemme itsemme niin nöyriksi osallistuessamme Aaronin pappeudelle määrättyihin toimituksiin. – –

Muutamat teistä, jotka nyt istuvat siellä diakoneina, opettajina ja pappeina, istuvat jonakin päivänä täällä apostoleina ja profeettoina ja johtavat kirkkoa. Teidän täytyy valmistautua.

Aaronin pappeutta voidaan todellakin oikeutetusti kutsua valmistavaksi pappeudeksi.”⁴

”Vanhimman virka on kunniakas ja arvokas kutsumus, johon kuuluu hengellistä valtuutta ja voimaa. Nimitys ’tuleva’ ilmaisee toivoa, optimismia ja mahdollisuutta. Puhun tänään heille – tietoisena siitä, että joukossanne voi olla monia muita, joita sanani koskevat. – –

Jos palaatte siihen ympäristöön, missä puhutaan hengellisistä totuuksista, ajatuksenne tulevat täyttymään sillä, minkä luulitte menetetyksi. Esiin tulee asioita, jotka ovat olleet hautautuneena vuosikausien käyttämättömyyden ja epäaktiivisuuden alle. Kykynne ymmärtää niitä herää eloon. – –

Jos teette vaellusmatkanne takaisin pyhien pariin, niin pian ymmärrätte jälleen innoituksen kieltä. Ja pikemmin kuin arvaattekaan teistä tuntuu kuin ette koskaan olisi olleetkaan poissa. Kuinka tärkeätä teidän onkaan ymmärtää, että jos te palaatte, tilanne voidaan saada sellaiseksi, kuin ette milloinkaan olisi poissa olleetkaan. – –

Pian tunnette olonne eheäksi ja hyväksytyksi Hänen kirkossaan ja Hänen valtakunnassaan. Silloin saatte tietää, kuinka paljon teitä tarvitaan täällä ja kuinka voimakas teidän kokemuksen äänenne voi olla muita pelastettaessa.”⁵

”Esitettävä kutsu on enemmän kuin pyyntö tai toivomus. Se on Herralta tullut kutsu, joka esitetään Hänen valitun palvelijansa välityksellä. Vuosia sitten presidentti Spencer W. Kimballilla, joka siihen aikaan oli vaarnanjohtajana Arizonassa, oli eräs kokemus hänen esittäessään kutsun tehtävään. Vaarnan Nuorten Miesten järjestön johtokuntaan tarvittiin henkilö. Vaarnanjohtaja Kimball lähti työpöytänsä äärestä pankista, käveli jonkin matkan päähän erääseen liikkeeseen ja kysyi: ’Jack, miltä sinusta tuntuisi olla vaarnan Nuorten Miesten johtaja?’

Jack vastasi: ’Ei, Spencer, et voi tarkoittaa minua.’

Vaarnanjohtaja Kimball sanoi: ’Tietysti tarkoitan. Olet nuori mies ja tulet juttuun nuorten kanssa. Sinusta tulisi oikein hyvä johtaja.’

Sitten seurasi vaarnanjohtaja Kimballin mielestä hyvin ikävä keskustelu, koska Jack torjui kutsun. Vaarnanjohtaja Kimball palasi pankkiin ja istuutui pöytänsä ääreen harmittelemaan epäonnistumistaan. Sitten hän ymmärsi asian. Hän lähti pöytänsä äärestä, käveli saman matkan – samalle ovelle, saman miehen luo – kutsui häntä koko nimeltä ja sanoi: ’Viime sunnuntaina vaarnan johtokunta kokoontui miettimään, kenet tulisi kutsua Nuorten Miesten johtokuntaan. Me rukoilimme siitä ja puhuimme siitä. Viimein polvistuimme rukoukseen, kysyimme siitä ja saimme Herralta innoituksen, että sinut pitäisi kutsua tuohon tehtävään. Herran palvelijana olen tuomassa sinulle tätä kutsua.’

Jack sanoi: ’No, Spencer, jos sinä kerran esität sen tuolla tavalla.’

Ja vaarnanjohtaja Kimball sanoi: ’Minä esitän sen tuolla tavalla.’”⁶

”Jokaisen vanhimman tulee tietää, että kutsu kirkon tehtävään on enemmän kuin kehotus tai pyyntö, jopa enemmän kuin tehtävä. Liian usein kuulemme sellaisia ilmaisuja kuin ’Minua on pyydetty palvelemaan neuvonantajana vanhinten koorumin johtokunnassa’. Olisi parempi sanoa: ’Minut on kutsuttu palvelemaan neuvonantajana.’

Me emme kutsu itseämme virkoihin kirkossa. Sen sijaan me vastaamme niiden kutsuun, jotka johtavat meitä. Niillä, joilla on johtotehtävä, on vastuuna rukoillen neuvotella Herran kanssa siitä, mikä on Hänen tahtonsa jostakin kirkon virasta. Silloin ilmoituksen periaate on toiminnassa. Sitten kutsun esittää johtava virkamies, joka toimii Herran puolesta.”⁷

”Pappeus annetaan asettamalla eikä vain tekemällä liitto tai saamalla siunaus. Näin on ollut aikain alusta. Huolimatta siitä, mitä saatetaan olettaa tai luulla tai päätellä mistä tahansa, mitä on sanottu tai kirjoitettu ennen tai nyt, asettaminen pappeuden virkaan on tapa, ainoa tapa, jolla pappeus on annettu tai nyt annetaan.

Ja pyhät kirjoitukset tekevät hyvin selväksi sen, että ainoan pätevän pappeuteen asettamisen voi suorittaa sellainen henkilö, ’jolla on valtuus, ja – – kirkko [tietää], että hänellä on valtuus ja että kirkon johtajat ovat asettaneet hänet asianmukaisella tavalla’ (OL 42:11). – –

Älkää sivuuttako tätä yhtä yksinkertaista, ilmeistä ja ehdotonta totuutta: pappeus annetaan aina ja alati siten, että joku, jolla on asianmukainen valtuus ja jonka kirkko tietää saaneen tuon valtuuden, asettaa ihmisen siihen. Ja vaikka pappeus on annettu, ihmisellä ei ole valtuutta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä liittyy juuri siihen virkaan, johon hänet on asetettu. Nuo rajoitukset koskevat myös sitä virkaa, johon henkilö erotetaan. Ilman valtuutta suoritetut pappeuteen asettamiset tai sen virkoihin erottamiset eivät anna mitään, eivät pappeuden voimaa eivätkä valtuutta.”⁸

”Olemme onnistuneet oikein hyvin jakamaan pappeuden valtuutta. Pappeuden valtuutta on sijoitettu nyt lähes kaikkialle. Meillä on vanhinten ja ylipappien koorumeja kautta maailman. Mutta pappeuden valtuuden jakaminen on kiiruhtanut mielestäni pappeuden voiman jakamisen edelle. Pappeudella ei ole sitä vahvuutta, joka sillä pitäisi olla, eikä sillä tule olemaankaan, ennen kuin pappeuden voima on lujasti kiinni perheissä niin kuin sen pitäisi olla. – –

Meillä on pappeuden valtuus. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme korreloineet ja organisoineet, meidän tehtävämme on nyt aktivoida pappeuden voima kirkossa. Pappeuden valtuus saadaan asettamisella, pappeuden voima saadaan elämällä uskollisesti ja kuuliaisesti liittoja kunnioittaen. Se lisääntyy, kun pappeutta käytetään vanhurskaudessa.

Isät, muistuttaisin teitä kutsumuksenne pyhästä luonteesta. Teillä on suoraan Jumalalta saatu pappeuden voima suojella kotianne. Tulee hetkiä, jolloin tuo voima on ainoa suoja perheellenne vastustajan ilkeilyä vastaan. Saatte Herralta opastusta Pyhän Hengen lahjan avulla.”⁹

”Saamanne voima riippuu siitä, mitä te teette tällä pyhällä, näkymättömällä lahjalla.

Valtuutenne tulee asettamisestanne. Voimanne tulee kuuliaisuudesta ja kelvollisuudesta. – –

Pappeuden voima tulee siitä, että täytätte velvollisuutenne tavallisissa asioissa: käytte kokouksissa, otatte vastaan tehtäviä, luette pyhiä kirjoituksia, noudatatte viisauden sanaa.”¹⁰

”Me emme kuule pappeuden avainten käyttämisestä muissa kristillisissä kirkoissa. Tuntuu oudolta, että jotkut sanovat, ettemme ole kristittyjä, kun me olemme ainoita, joilla on valtuus ja Hänen perustamansa organisaatio.

Nykyiset kaksitoista ovat hyvin tavallisia ihmisiä. He eivät ole, kuten eivät olleet alkuperäiset kaksitoistakaan, vaikuttavia yksilöinä, mutta yhdessä kaksitoista ovat voima.

Me tulemme eri ammateista. Meitä on tiedemiehiä, lakimiehiä ja opettajia.

Vanhin [Russell M.] Nelson oli pioneerityötä tehnyt sydänkirurgi. – –

Muutamat tässä koorumissa ovat olleet sotilaita – merimies, merijalkaväkeä, lentäjiä.

He ovat olleet eri tehtävissä kirkossa: kotiopettajina, opettajina, lähetyssaarnaajina, kooruminjohtajina, piispoina, vaarnanjohtajina, lähetysjohtajina, ja mikä tärkeintä, aviomiehinä ja isinä.

He ovat kaikki Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opiskelijoita ja opettajia. Meitä yhdistää rakkautemme Vapahtajaa ja Hänen Isänsä lapsia kohtaan ja todistuksemme siitä, että Hän johtaa kirkkoa.

Miltei jokainen kahdestatoista on lähtöisin vaatimattomista oloista, aivan kuten silloin, kun Hän oli täällä. Elävät kaksitoista ovat hitsautuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palvelutyössä. Kun kutsu on tullut, jokainen on jättänyt niin sanotusti verkkonsa ja seurannut Herraa.”¹¹

”Vakuutan teille, että ne neljätoista miestä, jotka on asetettu kanssani tähän virkaan, ovat todella apostoleja. Sanoessani tämän en sano sen enempää kuin mitä Herra on opettanut enkä enempää kuin mitä voidaan ilmoittaa jokaiselle, joka etsii henkilökohtaista Hengen todistusta vilpittömin sydämin ja vakain aikein.

Nämä miehet ovat Herran todellisia palvelijoita; kuunnelkaa heidän neuvojaan.”¹²

”Minulta puuttuu monia edellytyksiä. Palvelutyössäni on niin paljon vajavaisuuksia. On vain yksi asia, yksi edellytys, joka voi sen selittää. Pietarin ja kaikkien niiden tavoin, jotka on sen jälkeen asetettu, minulla on tämä todistus:

Tiedän, että Jumala on Isämme. Hän esitteli Poikansa Jeesuksen Kristuksen Joseph Smithille. Julistan teille, että minä tiedän, että Jeesus on Kristus. Tiedän, että Hän elää. Hän syntyi ajan keskipäivänä. Hän opetti evankeliumiaan ja Häntä koeteltiin. Hän kärsi ja Hänet ristiinnaulittiin ja Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä. Hänellä kuten Hänen Isälläänkin on liha- ja luuruumis. Hän antoi sovitusuhrin. Minä todistan Hänestä. Minä olen Hänen todistajansa.”¹³