Lepopäivän pyhittämisen ilo
Todistan, että Jumalan pyhän päivän pyhittämisestä seuraa iloa ja siunauksia – myös sellaisia siunauksia, joita emme nyt voi nähdä.
Se, että kasvoin myöhempien aikojen pyhänä kirkkoon kuulumattomien keskuudessa, oli yksi lapsuuteni nautinnollisimpia kokemuksia. Parhaiten muistan sen, kun kokoonnuimme yhteen perheen ja ystävien kanssa syntymäpäivinä, juhlapyhinä, jalkapallo-otteluihin ja toisinaan suvun churrascoon (grillijuhliin). Toinen mieluinen muisto on se, kun kävimme sunnuntaisin kirkossa yhdessä perheenä.
Lepopäivän pyhittäminen ja taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen palveleminen olivat perheellemme luonnollisia perusasioita. Nuorena kirkossa odotin aina tiistai-iltojen jalkapallopeliä, mutta odotin innolla myös sitä, kun sunnuntaisin menimme sakramenttikokoukseen, pyhäkouluun ja pappeuskokoukseen. Tuntui niin hyvältä olla yhdessä veljiemme ja sisartemme kanssa evankeliumissa, ettemme kokousten jälkeen pitäneet kiirettä palata kotiin.
Vasta kun olin naimisissa ja minulla oli oma perhe, opin todella arvostamaan sitä hyvää esimerkkiä, jonka vanhempani olivat antaneet nuoruusvuosinani. Perheen isänä opin ymmärtämään paremmin, kuinka tärkeää on mennä rukoushuoneeseen antamaan uhriksi sakramenttimme Herran pyhänä päivänä (ks. OL 59:9). Opin ymmärtämään paremmin niitä siunauksia, joita Herra on luvannut niille, jotka noudattavat tätä käskyä.
Muistan elävästi, kuinka onnellisia ystäväni ja minä olimme nuorina, kun saatoimme kertoa toisillemme, ettemme olleet jättäneet väliin yhtään ainoaa kirkon kokousta koko vuonna. Emme kenties olleet silloin täysin tietoisia siitä, mitä meille tapahtui uskollisen kirkossakäynnin johdosta, mutta me varjelimme itseämme maailman saastutukselta. Lisäksi sydämemme oli riemullinen ja kasvomme iloiset, ja ilomme oli tosiaan täysi (ks. OL 59:9, 13–15).
Eräs lepopäivän perinne
Monien vuosien ajan vaimollani, lapsillamme ja minulla on ollut perinteenä viettää kesälomamme pienellä rannalla lähellä kotiamme Etelä-Brasiliassa. Joskus olemme muuttaneet työn vuoksi, mutta vaikka olemme asuneet kuinka kaukana tahansa tuosta pienestä rannasta, olemme aina kerran vuodessa tehneet matkan suurin odotuksin ja hyvin iloisina. Myös sukulaisilla ja ystävillä on ollut tapana matkustaa pitkiä matkoja, jotta voisimme kaikki olla yhdessä kerran vuodessa. Jokainen on tullut mahdollisimman varhain ja viipynyt mahdollisimman pitkään.
Tuolla pienellä rannalla perheellämme on ollut monia suurenmoisia tilaisuuksia kasvaa hengellisesti ja opettaa evankeliumia. Suurin osa sukulaisistamme ei kuulunut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon eikä ollut samaa mieltä uskonkäsityksistämme. Heille Herran päivä oli vain yksi päivä lisää pelaamiseen ja hauskanpitoon. Koska viikonloppuisin rannalla olisi enemmän sukua kuin muina viikonpäivinä, muut – mukaan lukien lapsemme – paitsi odottivat myös itsepintaisesti anelivat, että olisimme siellä ja osallistuisimme sunnuntain toimintoihin.
Lapsemme olivat pieniä ja vasta opettelemassa evankeliumin totuuksien soveltamista elämäänsä. Heille houkutus osallistua toimintoihin serkkujensa ja ystäviensä kanssa sunnuntaisin oli suuri. Ajan viettäminen perheen ja suvun kanssa on tärkeä osa evankeliumia, ja sapatin rikkominen olisi ollut helposti perusteltavissa. Olihan tuohon aikaan lähin kirkon seurakunta suunnilleen sadan kilometrin päässä rannalta. Ystävämme ja naapurimme kotiseurakunnassamme olivat kaukana, eikä yksikään heistä saisi koskaan tietää, jos jäisimme rannalle emmekä ajaisi kappelille osallistumaan sunnuntaikokouksiimme. Kävimme kirkossa kaikkina muina sunnuntaina, ja sukumme sai olla yhdessä vain muutaman viikon vuodesta.
Siitä huolimatta kävimme sunnuntaisin aina kirkossa – joka ainoa kerta! Me muistimme Herran opetukset:
”Ja jotta voisit varjella itsesi täydellisemmin, niin ettei maailma saastuta, mene rukoushuoneeseen antamaan uhriksi sakramenttisi minun pyhänä päivänäni;
sillä totisesti tämä on päivä, joka on määrätty sinulle levätäksesi töistäsi ja omistaaksesi hartautesi Korkeimmalle; – –
mutta muista, että tänä Herran päivänä sinun tulee antaa uhrilahjasi ja sakramenttisi uhriksi Korkeimmalle – –.
Äläkä tee tänä päivänä muuta; valmista vain ruokasi vilpittömin sydämin, jotta paastosi olisi täydellinen, eli toisin sanoen, jotta ilosi olisi täysi.” (OL 59:9–13.)
Me päätimme pitää tämän käskyn, ja me opetimme lapsillemme, että heidänkin tulee pitää se. Pian he ymmärsivät, että oli tärkeämpää palvella Jumalaa Hänen pyhänä päivänään kuin miellyttää sukulaisia ja ystäviä tai tyydyttää omia halujaan.
Kuuliaisuuden siunauksia
Sunnuntaisin rannalla meillä oli tapana herätä aikaisin, pukeutua sunnuntain jumalanpalvelukseen ja matkata autolla lähimpään kappeliin. Matkallamme ja koko päivän ajan me nautimme siitä rauhasta ja ilosta, jota Herra on luvannut niille, jotka pitävät Hänen käskynsä. Me opimme, ettei tämä rauhan ja ilon tunne tule maailmasta.
Noudatettuamme useita vuosia tätä tapaa tapahtui jotakin suurenmoista. Lapsemme eivät enää asettaneet kyseenalaiseksi Jumalan pyhän päivän pyhittämisen tärkeyttä, ja muutamat lastemme serkuista alkoivat kysellä, voisivatko he lähteä kanssamme kirkkoon! Vähänpä tiesimme, että palatessamme kokouksistamme lastemme serkut tunsivat samaa rauhan ja ilon tunnetta kuin me. Ennen pitkää siitä seurasi suuri siunaus. Kun muutamat noista lapsista varttuivat nuoriksi, yhden perheen kaksi lasta kertoivat vanhemmilleen: ”Me haluamme tulla myöhempien aikojen pyhiksi.” Pian koko perhe kastettiin. Vähän aikaa sitten yksi perheen lapsista lähetystyössä palveltuaan solmi avioliiton temppelissä.
Käymme yhä tuolla rannalla joka vuosi, mutta jokainen tietää, että sunnuntaisin perheemme ei ole siellä pelaamassa. Sen sijaan me menemme kirkkoon ja palvelemme Jumalaa niiden sukulaisten kanssa, jotka lähtevät mukaamme. Ryhmä kasvaa vuosi vuodelta!
Kun katselemme taaksepäin noita vuosia ja ajattelemme tekemäämme valintaa, kiitämme Jumalaa siitä, että Hän antoi meille rohkeutta tehdä oikein ja opettaa lapsemmekin tekemään oikein. Meillä ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tuo päätös on vahvistanut lapsiamme sekä sukuamme. Se on antanut meille Herran lupaamaa rauhaa, sillä on ollut tärkeä osuus sukulaisten kääntymyksessä ja se on siunannut meitä tyytyväisyydellä, jota ei saa vaihtoehtoisista sunnuntain toiminnoista, jotka eivät täytä sielua.
Todistan, että Jumalan pyhän päivän pyhittämisestä seuraa iloa ja siunauksia – myös sellaisia siunauksia, joita emme nyt voi nähdä. Ja todistan, että ”onnellinen se kansa, jonka jumala on Herra” (Ps. 144:15).
Yksityiskohta Simon Deweyn teoksesta Viimeinen ateria; tausta © Getty Images; kaikki muut kuvat Aidukaitisin perheen luvalla