Nuorten johtaman palvelun mahdollisuudet

Nigerialaiset sanovat usein, että he elävät ”paahtavan afrikkalaisen auringon alla”. Lämpötilat lähellä päiväntasaajaa vaihtelevat vain hieman vuodenajoista riippumatta. Niinpä kun meillä oli elokuussa koko Afrikan laajuinen palvelutempaus, aloitimme aamulla kello 7.00, jotta saisimme mahdollisimman paljon tehdyksi aamun viileinä tunteina.

Lapioiden, haravien ja viidakkoveitsien avulla ryhdyimme raivaamaan rikkakasveja ja viemään roskia tyhjältä tontilta lähellä Yaban seurakuntamme kokouspaikkaa Lagosin vaarnassa Nigeriassa. Kun olimme työskennelleet kolme tuntia, olimme raivanneet noin kolme eekkeriä (1,2 ha) neljän eekkerin (1,6 ha) tontista.

”Mitä jos raivaisimme vielä tämän pienen kohdan ja sopisimme jonkin toisen päivän, jolloin raivaamme tontin loppuosan?” piispa kysyi.

Emmanuel, opettajien koorumin johtaja, sattui kuulemaan piispan sanat ja ilmaisi pettymystä.

”Jos jätämme tämän alueen ennalleen, yhdestäkään nuoresta ei tunnu, että he olisivat saaneet paljoakaan aikaan tänään”, hän sanoi. ”Raivataan tämä kokonaan.”

Koska rikkakasvit olivat useimmissa kohdissa lähes kaksimetrisiä, ne estivät näkyvyyttä ja oli vaikea arvioida, kuinka paljon työtä oli jäljellä.

”Veli Hill, katsotaan, kuinka kauan meiltä kahdelta kestää raivata kapea polku, ehkä vain alle metrin levyinen”, Emmanuel sanoi. ”Jos pystymme siihen nopeasti, muut kenties näkevät, että voimme saada tämän raivatuksi kokonaan pikemmin kuin he osaavat kuvitella.”

Nuoret miehet, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, olivat työskennelleet koko päivän tontin vastakkaisilla puolilla. Kukaan ei ollut raivannut reittiä rikkakasvien läpi toiselle puolelle. Selkä kipeänä laskeuduin polvilleni, jotta minun olisi hieman helpompi olla jatkaessani rikkakasvien raivaamista viidakkoveitsellä. Jotkut nuoret tulivat huolestuneina katsomaan, voisivatko he auttaa, ja ryhtyivät työhön, kun näkivät Emmanuelin ja minun raivaavan reittiä kohti toisiamme. Muutaman minuutin kuluessa olimme raivanneet reitin läpi, ja päästimme pienen hurraa-huudon. Nähdessään reitin avautumisen muut alkoivat työskennellä samalla tavoin pareittain.

Alle tunnissa olimme valmiita. Tyytyväisyydestä säteillen onnittelimme toisiamme – varsinkin Emmanuelia, joka oli kirjaimellisesti raivannut polun, jota muut saattoivat seurata.

Piispa ja minä luulimme, että ikämme ja viisautemme ansiosta me tietäisimme, mihin nämä nuoret miehet pystyvät. Me näimme vain hikoilevia, väsyneitä poikia, mutta Emmanuel näki tilaisuuden, jonka avulla hänen ystävänsä voisivat kehittää itsekunnioitusta ja varmuutta. Hän tiesi, että ylimääräinen pinnistely toisi heille suurempaa tyydytystä kuin työn saattaminen päätökseen myöhemmin. Hän muistutti meitä kirkon nuorten voimasta ja siitä, kuinka me kaikki hyödymme, kun he osallistuvat ja johtavat.

Oivalsin, ettei meidän tarvitse odottaa sitä, että nuoremme kasvaisivat aikuisiksi – he voivat vaikuttaa nyt, jos annamme heidän tehdä niin.