Temppelissä käyvää kansaa

Aikuiset jäsenet valmistautuvat piispansa avulla tullakseen kelvollisiksi menemään temppeliin. Sitten he osallistuvat temppeliin valmentavalle kurssille. Heidän kiinnostuksensa kurssiin kasvaa todella huimasti sen jälkeen kun he osallistuvat kasteisiin kuolleiden puolesta. He huomaavat, että on aivan eri asia puhua temppelistä kurssilla kuin todella tuntea Herran Henki sisällä temppelissä.

”On valtavan hienoa, että meillä on mahdollisuus viedä temppeliin ihminen, joka ei ehkä ole valmis muihin liittoihin mutta voi silti saada kokemuksen toimituksissa mukana olemisesta”, piispa Baczuk sanoo. ”Mielestäni se sopii ajatukseen, jota kirkko yrittää välittää temppeliin valmistavassa kirjasessaan: ’Tule temppeliin!’”¹

Three Forksin seurakunnan vanhinten koorumin johtaja David Boyd sanoo, että osallistuminen temppelissä sijaiskasteisiin tekee tavoitteesta konkreettisen: ”He alkavat nähdä, että heidän on mahdollista saada oma endaumenttinsa. Monet heistä eivät ole aiemmin edes astuneet jalallaan temppelialueelle, joten nämä aikuisten kastematkat antavat jäsenille sen mahdollisuuden.”

Monet hiljattain aktivoituneet jäsenet seurakunnassa osallistuvat kasteisiin kuolleiden puolesta ennen kuin saavat oman endaumenttinsa. ”Kyse ei ollut koskaan kelvollisuudesta”, sanoo piispa Baczuk. ”Kyse oli valmistautumisesta. Jotkut olivat kelvollisia ja valmiita osallistumaan sijaiskasteisiin mutta eivät olleet henkisesti tai hengellisesti valmiita tekemään endaumentin liittoja.” Miehille se on myös aikaa valmistautua ottamaan vastaan Melkisedekin pappeus.

Myös sukututkimus edistää temppelityötä. Seurakunnan jäsenet kuten Larry ja Carolyn Isom tekevät työtä seurakunnan sukututkimuskeskuksessa hankkien satoja perhenimiä. Nämä kolme pyrkimystä – temppeliin valmentava kurssi, sukututkimus ja palveleminen temppelissä – toimivat yhdessä. Sukututkimusta tekevät innostuvat antamaan nimiä temppeliin meneville. Temppeliin menevät innostuvat tekemään temppelityötä omien esivanhempiensa ja muiden seurakunnan jäsenten esivanhempien puolesta. Ja temppelissä oleminen innostaa jäseniä valmistautumaan tulemaan uudestaan temppeliin.

Muutaman viime vuoden aikana 22 jäsentä Three Forksin seurakunnasta on osallistunut temppeliin valmentavalle kurssille ja heistä 14 alkoi käydä temppelissä säännöllisesti kasteilla kuolleiden puolesta. Sitten kurssin suorittamisen jälkeen 13 noista 14:stä sai oman endaumenttinsa. Muutamat heistä olivat naimattomia tai leskiä mutta muut, kuten Gary ja Jennifer Tucker, sinetöitiin yhteen perheenä.

Gary liittyi kirkkoon vuonna 1992, muutama kuukausi ennen kuin hän ja Jennifer menivät naimisiin. Jennifer oli jo jäsen. Pitkien työpäivien ja vääränlaisten ystävien seuran vuoksi Garyn oli vaikeaa pysyä aktiivisena kirkossa, vaikka hänen vaimonsa tukikin häntä. Hän sanoo viettäneensä monet vuodet ”tupakkaa jauhaen ja kiroillen”.

Kun heidän tyttärensä Cody syntyi, sisar Tucker yritti kasvattaa hänet evankeliumissa viemällä häntä kirkkoon, vaikkakaan veli Tucker ei halunnut mitään kirkon aineistoa kotiin. Ja vaikka hän kannustikin perhettään käymään kirkossa, hän ei itse käynyt. Kun Cody täytti kahdeksan, hänet kastoi lähetyssaarnaaja, ei hänen isänsä. Veli Tucker sanoo: ”Olen hyvin iloinen siitä, että olin paikalla, mutta kadun myös valtavasti – että olin katsomassa enkä osallistumassa.”

Seuraavina vuosina ystävystyminen auttoi Garya tulemaan taas aktiiviseksi kirkossa. Jenniferillä oli tapana kutsua seurakunnan jäseniä tai lähetyssaarnaajia päivälliselle, sillä hän tiesi, että he saisivat siten mahdollisuuden puhua Garyn kanssa. Gary on kiitollinen noille jäsenille ja lähetyssaarnaajille heidän hyvästä vaikutuksestaan häneen.

Dale Price esimerkiksi oli Jenniferin äidin kotiopettaja ja oppi tuntemaan sillä tavoin Garyn ja Jenniferin. Jutellessaan veli Tuckerin kanssa veli Price ei puhunut alkuun evankeliumista. He puhuivat yhteisestä kiinnostuksen kohteestaan: metsästyksestä. Pricet myös istuivat Tuckerien kanssa seurakunnan toiminnoissa, toivat heille ruokaa ruokavarastostaan, kun veli Tucker oli työttömänä, ja antoivat heille omien mehiläistensä tuottamaa hunajaa. Hunaja on Tuckerien mieluisin päällyste paahtoleivällä. Tuon pienen lahjan, kuten veli Price sitä kuvaa, tarkoituksena oli ”tehdä ystävyydestä makeampaa”.

Myös vaarnanjohtajan neuvot auttoivat Tuckereita. Vaarnanjohtaja David Heap pyysi vaarnan jäseniä tekemään ”seitsemän pientä ja yksinkertaista asiaa”: 1) lukemaan pyhiä kirjoituksia yksin joka päivä, 2) lukemaan pyhiä kirjoituksia perheenä ainakin viitenä päivänä viikossa, 3) pitämään joka päivä henkilökohtaisen aamu- ja iltarukouksen, 4) pitämään perherukouksen joka aamu ja ilta, 5) käymään joka sunnuntai kirkossa perheenä, 6) pitämään perheillan joka maanantai-ilta ja 7) käymään joka kuukausi temppelissä.

Gary ymmärsi, että nämä asiat auttaisivat hänen perhettään lähentymään – mitä hän halusi todella paljon – joten Tuckerit alkoivat pitää perherukouksia ja perheiltoja ja opiskella yhdessä pyhiä kirjoituksia. Nämä ponnistukset auttoivat valmistamaan Garya ottamaan vastaan piispansa kutsun valmistautua menemään temppeliin.

Tammikuussa 2006 Tuckerit osallistuivat piispan kotona pidettyyn takkavalkeailtaan. Piispa Baczuk veti Garyn syrjään ja puhui hänelle temppelistä. Juuri siellä Gary antoi piispalle nuuskarasiansa, niin ettei se enää olisi hänelle kiusauksena. Hänellä oli silloin ja seuraavissa puhutteluissa piispalleen monia kysymyksiä. Piispa tähdensi niiden liittojen mukaan elämistä, jotka Gary oli tehnyt kasteessa, niin että hän voisi olla kelvollinen Hengen kumppanuuteen.

Tuckerit alkoivat osallistua temppeliin valmentavalle kurssille, ja Jennifer alkoi käydä seurakuntalaisten kanssa joka kuukausi temppelissä kasteilla kuolleiden puolesta. Gary teki työtä tullakseen kelvolliseksi temppeliin. Heidän tyttärensä Cody, joka oli silloin 11-vuotias, oli innoissaan siitä, että pääsisi pian temppeliin kasteille. Kun hän täytti 12, Gary pääsi temppeliin yhdessä hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä oli temppelissä.

Cody sanoo: ”Se oli ihanaa. Siellä on hyvin rauhallista. Isäni tuli, joten se oli vielä suurempi juttu.” Gary sanoo tunteneensa ”sillä ensimmäisellä kerralla uskomatonta rauhaa ja iloa”.

Seuraavana sunnuntaina temppeliin valmentavalla kurssilla Gary oli kuin eri ihminen. ”Valo oli syttynyt”, sanoo sisar Elna Scoffield, joka on opettanut kurssia usean vuoden ajan. Gary jäi oppitunnin jälkeen esittämään kysymyksiä. Hän oli tuntenut temppelissä Hengen ja halusi palata – paitsi osallistumaan sijaiskasteisiin myös saamaan oman endaumenttinsa ja saamaan perheensä sinetöidyksi itseensä.

Seuraavassa kuussa Tuckerit kävivät jälleen temppelissä piispan ja muiden seurakuntalaisten kanssa.

Niiden viikkojen aikana, jotka edelsivät veli ja sisar Tuckerin endaumentin saamista ja sinetöimistä, he tunsivat vastustajan vastustuksen. Gary edistyi, mutta hänellä oli yhä epäilyksiä kelvollisuudestaan mennä temppeliin. Heidän unelmansa iankaikkisesta perheestä oli lähellä mutta tuntui silti olevan juuri ja juuri tavoittamattomissa. Tuckerit tiesivät, että heidän oli rukoiltava yhdessä useammin ja pyydettävä voimaa. ”Saimme sitä aina tyynnyttävänä rauhana ja varmuutena, että kaikki on Herran käsissä”, sisar Tucker sanoo. ”Aina siihen asti, kun kävelimme sisään temppeliin, Hänen rauhoittava Henkensä oli koko perheemme kanssa.”

Kun Gary ja Jennifer olivat saaneet endaumenttinsa, he polvistuivat sinetöimishuoneessa lastensa Codyn ja Garrettin kanssa valkoisissa vaatteissaan. Nähdessään äitinsä itkevän kuusivuotias Garrett kurotti pyyhkimään kyyneleet äitinsä poskilta. Gary ja Codykin itkivät ilosta. Jopa sinetöijä oli liikuttunut.

Tuckerit sanovat, että nyt heidän perheessään on vahvemmat suhteet ja he kommunikoivat paremmin. Gary sanoo: ”Olemme onnellisempia. Vaimoni ja minä olemme läheisempiä, ja lapsemme näkevät sen.” Garysta tuntuu, että hän on parempi esimerkki sukulaisilleen, jotka eivät ole kirkon jäseniä, ja hän toivoo, että muut perheet hänen seurakunnassaan haluavat samat siunaukset, jotka Herra on antanut Tuckereille temppelin ansiosta.