Voimaa kuuliaisuudesta

Vaikkei olekaan olemassa mitään nuoruudenlähdettä, jota voimme järkevästi etsiä, on olemassa toinen lähde, joka sisältää kallisarvoisempaa vettä, nimittäin iankaikkisen elämän vettä. Se on totuuden lähde.

Eräs runoilija tavoitti totuuden etsinnän todellisen merkityksen, kun hän kirjoitti nämä kuolemattomat rivit:

Ilmoituksessa, joka annettiin profeetta Joseph Smithin kautta Ohion Kirtlandissa toukokuussa 1833, Herra julisti:

”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan – –.

Totuuden Henki on Jumalasta. – – Hän [Jeesus] sai totuuden täyteyden – –.

Eikä kukaan saa täyteyttä, ellei hän pidä hänen käskyjänsä.

Se, joka pitää hänen käskynsä, saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”²

Tänä valistuneena aikana, jolloin evankeliumin täyteys on palautettu, teillä tai minulla ei ole mitään tarvetta etsiä totuuden lähdettä purjehtimalla tuntemattomia meriä tai kulkemalla viitoittamattomia teitä, sillä rakastava taivaallinen Isä on merkinnyt meille reitin ja antanut meille pettämättömän kartan – kuuliaisuuden!

Hänen ilmoitettu sanansa kuvaa elävästi niitä siunauksia, joita kuuliaisuus tuo, sekä sitä väistämätöntä surua ja epätoivoa, joka seuraa synnin ja erheen kiellettyjen teiden kulkijaa. Sukupolvelle, joka oli noudattanut iät ja ajat eläinuhrien perinnettä, Samuel julisti rohkeasti: ”Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva.”³

Sekä muinaiset että nykyiset profeetat ovat tunteneet kuuliaisuuden tuoman voiman. Ajatelkaa Nefiä: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt”⁴, tai Mormonin kaunista kuvausta Moosian poikien voimasta:

”He olivat vahvistuneet totuuden tuntemisessa, sillä he olivat miehiä, joilla oli terve ymmärrys, ja he olivat tutkineet tarkoin kirjoituksia tunteakseen Jumalan sanan.

Mutta ei tässä ole kaikki; he olivat omistautuneet paljolle rukoukselle ja paastolle; sen tähden heillä oli profetian henki ja ilmoituksen henki, ja kun he opettivat, he opettivat Jumalan voimalla ja valtuudella.”⁵

Eräässä yleiskonferenssin avajaispuheessaan kirkon jäsenille presidentti David O. McKay (1873–1970) antoi meille ohjausta omaa aikaamme varten hyvin yksinkertaisesti ja kuitenkin hyvin voimallisesti: ”Pitäkää Jumalan käskyt.”⁶

Se oli Vapahtajamme sanoman keskeinen ajatus, kun Hän julisti: ”Sillä kaikki, jotka haluavat saada siunauksen minun käsistäni, pysykööt laissa, joka on määrätty sen siunauksen saamiseksi, ja sen ehdoissa, niin kuin on säädetty ennen maailman perustamista.”⁷

Mestarin omat teot puhuvat Hänen sanojensa puolesta. Hän osoitti aitoa Jumalan rakkautta elämällä täydellisen elämän ja pitämällä kunniassa pyhän palvelutehtävänsä. Hän ei ollut koskaan ylimielinen. Hän ei koskaan pöyhkeillyt ylpeänä. Hän ei ollut koskaan petollinen. Hän oli aina nöyrä. Hän oli aina vilpitön. Hän oli aina uskollinen.

Vaikka Jeesusta kiusasi itse petoksen mestari Perkele, vaikka Hän oli ruumiillisesti heikko ja nälkäinen paastottuaan neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, niin kun paholainen esitti Hänelle kaikkein viekoittelevimmat ja houkuttelevimmat ehdotuksensa, Hän antoi meille jumalallisen esimerkin kuuliaisuudesta kieltäytymällä poikkeamasta siitä, minkä Hän tiesi oikeaksi.⁸

Kohdatessaan Getsemanen kärsimyksen, jolloin Hän kesti sellaista kipua, että Hänen hikensä oli kuin maahan putoilevia suuria veripisaroita, Hän osoitti olevansa kuuliainen Poika sanomalla: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.”⁹

Jeesus sanoi Pietarille Galileassa: ”Seuraa minua.” Filippus sai saman ohjeen: ”Seuraa minua.” Ja tulliaseman luona istuva publikaani Leevi sai kutsun: ”Seuraa minua.” Jopa sille miehelle, joka tuli Hänen perässään juosten ja jolla oli paljon omaisuutta, sanottiin: ”Seuraa minua.”¹⁰ Ja teille ja minulle tuo sama ääni, tuo sama Jeesus, sanoo: ”Seuraa minua.” Haluammeko me totella?

Kuuliaisuus on profeettojen tunnusmerkki, mutta on hyvä ymmärtää, että tämä voimanlähde on meidänkin ulottuvillamme nykyaikana.

Eräs, joka oli oppinut kuuliaisuuden läksyn hyvin ja joka oli löytänyt totuuden lähteen, oli lempeä, vilpitön ja vähävarainen mies, joka eli vaatimattomissa oloissa. Hän oli liittynyt kirkkoon Euroopassa, ja ahkerasti säästämällä ja uhrautumalla hän oli pystynyt muuttamaan Pohjois-Amerikkaan – uuteen maahan, jossa oli vieras kieli ja oudot tavat mutta sama kirkko johtajanaan sama Herra, johon hän luotti ja jolle hän oli kuuliainen. Hänestä tuli pienen, vaikeuksissa kamppailevan pyhien lauman seurakunnanjohtaja eräässä jokseenkin epäystävällisessä kaupungissa. Hän noudatti kirkon ohjelmaa, vaikka jäseniä oli vähän ja tehtäviä paljon. Hän näytti todellista Kristuksen kaltaista esimerkkiä seurakuntansa jäsenille, ja he vastasivat siihen rakkaudella, jota harvoin näkee.

Hän ansaitsi elantonsa käsityöläisenä. Hän ei ollut varakas, mutta hän maksoi aina täydet kymmenykset ja antoi lahjoituksina lisää. Hän perusti pienessä seurakunnassaan lähetystyörahaston ja oli useina kuukausina ainoa lahjoittaja. Kun hänen kaupungissaan oli lähetyssaarnaajia, hän antoi heille ruokaa, eivätkä he koskaan lähteneet hänen kodistaan tyhjin käsin. Muualta tulleet kirkon jäsenet, jotka kulkivat tuon kaupungin kautta ja vierailivat seurakunnassa, saivat aina osakseen hänen vieraanvaraisuuttaan ja henkensä lämpöä. He jatkoivat matkaansa tietäen, että olivat tavanneet epätavallisen miehen, yhden Herran kuuliaisista palvelijoista.

Ne, jotka olivat hänen johtajiaan, saivat tuntea hänen syvää kunnioitustaan ja aivan erityistä huolenpitoaan. Hänelle he olivat Herran lähettiläitä. Hän auttoi heitä heidän ajallisissa tarpeissaan ja rukoili hyvin hartaasti – ja usein – heidän hyvinvointinsa puolesta. Eräänä sunnuntaina muutamat hänen seurakunnassaan vierailevat johtajat hiljentyivät hänen kanssaan ainakin tusinaan rukoukseen eri kokouksissa ja vieraillessaan jäsenten luona. Päivän päättyessä johtajat lähtivät hänen luotaan haltioituneina ja sellaista hengellistä virvoitusta tuntien, että he iloitsivat siitä koko nelituntisen, talvisäässä ajetun matkan ajan, ja vielä nytkin, monia vuosia myöhemmin, tuon päivän muistaminen lämmittää henkeä ja elähdyttää sydäntä.

Oppineet ja kokeneet ihmiset hakeutuivat tämän nöyrän ja kouluja käymättömän Jumalan miehen luo ja pitivät itseään onnekkaina, jos saivat viettää hetken hänen kanssaan. Hänen ulkomuotonsa oli tavallinen, kotinsa vaatimaton ja englannin kielensä takeltelevaa ja jokseenkin vaikeaa ymmärtää. Hänellä ei ollut autoa eikä televisiota. Hän ei kirjoittanut kirjoja eikä pitänyt hienoja saarnoja eikä tehnyt mitään sellaista, mihin maailma tavallisesti kiinnittää huomiota. Silti uskolliset tulivat innolla hänen ovelleen. Miksi? Koska he halusivat juoda hänen totuuden lähteestään. He eivät arvostaneet niinkään sitä, mitä hän sanoi, vaan sitä, mitä hän teki – eivät hänen saarnojensa sisältöä vaan hänen elämänsä voimaa.

Se, että tiesi köyhän miehen antavan kymmenyksensä Herralle jatkuvasti ja hyvillä mielin ainakin kaksinkertaisina, antoi selvemmän näkemyksen kymmenysten todellisesta merkityksestä. Kun näki hänen auttavan nälkäisiä ja ottavan kotiinsa muukalaisen, tiesi, että hän teki sen niin kuin hän olisi tehnyt sen Mestarilleen. Kun sai rukoilla hänen kanssaan ja olla osallisena hänen luottamuksessaan jumalalliseen apuun, sai kokea yhteydenpidon uuden ilmaisutavan.

Voi täydellä syyllä sanoa, että hän piti ensimmäisen ja suuren käskyn ja sen toisen, joka on yhtä tärkeä¹¹, ja että hänen sisimpänsä oli täynnä rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, että hänen ajatuksiaan kaunisti lakkaamatta hyve ja että sen seurauksena hänen luottamuksensa vahvistui Jumalan edessä¹².

Tästä miehestä loisti hyvyys ja säteili vanhurskaus. Hän sai voimansa kuuliaisuudesta.

Sitä voimaa, jota tänään vakaasti etsimme kohdataksemme monimuotoisen ja muuttuvan maailman haasteet, me voimme saada, kun vahvoina ja päättäväisen rohkeina seisomme julistaen kuten Joosua: ”Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa.”¹³