Tortillaihme

Kaksi miestä, joilla oli valkoinen paita ja solmio, tuli kotiimme Hondurasissa. ”Me olemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta”, he sanoivat.

Äiti kutsui heidät sisään. Lähetyssaarnaajat opettivat perheellemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Vaikka olin vasta 9-vuotias, tunsin sydämessäni, että heidän sanansa olivat totta.

”Mitä meidän täytyy tehdä, että meistä voi tulla Kristuksen kirkon jäseniä?” isä kysyi.

”Mennä kasteelle”, toinen vanhimmista sanoi.

Äiti, isä ja minut kastettiin kuukautta myöhemmin. Veljeni Tomas, joka oli kuusivuotias, kastettaisiin kahden vuoden kuluttua.

Kun vanhimmat opettivat meille lisää evankeliumia, he selittivät, kuinka perheet voidaan sinetöidä yhteen temppelissä.

Lähin temppeli oli Guatemalassa, monien kilometrien päässä. Meidän pitäisi maksaa kahden päivän linja-automatka ja kahden yön majoittuminen kaupungissa. Meillä ei ollut rahaa sellaiseen matkaan, mutta äiti ja isä eivät antaneet sen estää meitä menemästä temppeliin.

Joka vuosi perheemme viljeli maissia. Teimme siitä tortilloja, jotka myimme kylämme kautta kulkeville matkailijoille.

Äiti otti esiin paperia ja kynän. Hän laski yhteen numeroita ja sanoi: ”Meidän täytyy myydä 2 500 tortillaa matkamme maksamiseksi.”

Silmäni suurenivat. Se oli hirmuinen määrä tortilloja! ”Emme ole ikinä myyneet niin paljon tortilloja”, minä sanoin.

Äiti ei näyttänyt huolestuneelta. ”Herra auttaa kyllä”, hän sanoi. ”Raoul, sinun ja Tomasin täytyy auttaa isää maissisadon korjaamisessa”, äiti sanoi minulle.

Tomas ja minä autoimme isää maissinkorjuussa. Joka päivä äiti jauhoi maissia, teki taikinan ja paistoi sen. Tomas ja minä veimme tortillat kylään.

”Tänään tuli turistibussi”, sanoin äidille, kun ensimmäisenä päivänä palasimme kotiin. ”Myimme monta tortillaa.”

”Se on ihme”, äiti sanoi.

Joka päivä myimme lisää tortilloja. Muutamassa kuukaudessa olimme säästäneet rahat, jotka tarvitsimme tehdäksemme matkan Guatemalaan. Olin silti yhä huolissani. Olin kuullut kertomuksia rosvoista, jotka pysäyttivät viidakon halki kulkevia linja-autoja. He veivät matkustajilta kaiken arvokkaan.

”Entä rosvot?” kysyin.

”Herra suojelee meitä”, äiti sanoi. Sitten hän kysyi: ”Raoul, uskotko sinä evankeliumiin?”

”Uskon.”

”Sitten sinä tiedät, että meidän on tehtävä kaikki, mitä voimme, seurataksemme Herraa ja Hänen profeettojaan.”

Vuosi sen jälkeen kun meidät oli kastettu, perheeni oli valmis tekemään matkan temppeliin. Ajoimme Guatemalan kaupunkiin linja-autolla. En koskaan unohda Henkeä, jota tunsin, kun perheeni sinetöitiin yhteen ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Kun sinä iltana polvistuin pitämään rukoukseni, kiitin taivaallista Isää temppelin siunauksista.