Isoäidin kaste

Kesäkuun 30. päivänä 2001 olin tekemässä syntymäpäiväkakkua tyttärelleni, kun puhelin soi. Puhelimessa oli Brasiliassa asuva sisareni, joka ilmoitti, että isoäitimme oli kuollut.

Uutinen oli surullinen, mutta minä en ollut surullinen. Olihan rakas isoäitini elänyt lähes 102-vuotiaaksi. Olin iloinen siitä, että hän oli päässyt vapaaksi ikääntyneestä kuolevaisesta ruumiistaan ja mennyt henkimaailmaan.

Sitten aloin miettiä hänen kuolemansa ja tyttäreni syntymäpäivän osumista yhteen ja mietin, oliko ajoituksella jokin tarkoitus. Päivien kuluessa huomasin, mikä se oli: minun olisi helppoa muistaa mennä kasteelle isoäitini puolesta vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Otin itselleni tämän tehtävän tietäen, että minun tarvitsi vain odottaa tyttäreni seuraavaan syntymäpäivään saakka.

Vuosi kului nopeasti. Minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta mennä temppeliin täsmälleen isoäitini kuoleman vuosipäivänä, koska asuin Portugalissa ja kävin Madridin temppelissä Espanjassa. Mutta tuskin päivääkään kului, ettenkö ajatellut tehtävääni mennä kasteelle Josefina-mummon puolesta.

Vasta lokakuussa 2002 pääsimme menemään temppeliin. Mukana olivat mieheni ja minä ja poikamme Mathew, joka oli menossa saamaan oman endaumenttinsa valmistautuessaan lähetystyöhönsä. Olin iloinen siitä, että olin menossa temppeliin, ja ajattelin, että saattaisin tuntea jotakin erityistä, kun minut kastettaisiin isoäitini puolesta.

Mieheni kastoi minut, mutta en tuntenut mitään. Poikani toimitti konfirmoimisen, mutta vieläkään en tuntenut mitään. Huoleni siitä, etten tuntenut mitään, hävisi, ja iloitsin vain siitä, että toimitukset oli suoritettu isoäitini puolesta.

Endaumentin jälkeen menimme sinetöimishuoneeseen, jotta isoäiti voitaisiin sinetöidä vanhempiinsa. Kun polvistuimme alttarin ääreen toimitusta varten ja sinetöijä alkoi puhua, oli kuin sähköisku olisi kulkenut päästä alkaen koko kehoni läpi. Sitä on vaikea kuvata, mutta tuona palavana hetkenä olin varma siitä, että Josefina-mummo riemuitsi tullessaan sinetöidyksi vanhempiinsa.