Odottamisen arvoista

Kun menin Buenos Airesin temppeliin Argentiinassa osallistuakseni seurakuntamme nuorten kanssa kasteisiin kuolleiden puolesta, odotimme muutaman minuutin vastaanottohuoneessa. Sitten temppelityöntekijät pyysivät meitä menemään käytävään, jossa oli useita tuoleja, ja taas odottamaan.

Koska oli lauantai, temppeliin oli tullut paljon ihmisiä kaikkialta Argentiinasta. Odotimme siellä kaksi ja puoli tuntia pelkästään hiljaa istuen. Mielessäni alkoi pyöriä joitakin melko epämiellyttäviä ajatuksia: ”Miten meidät voidaan panna odottamaan näin kauan? Minua väsyttää, ja ilmeisesti olisi ollut parempi, jos en olisi tullut, koska tämä on ajanhukkaa.”

Nousin ja lähdin kävelemään käytävää pitkin. Pian yksi työntekijöistä tuli sanomaan: ”Nuoret, älkää olko kärsimättömiä. Ymmärrän, että olette odottaneet kauan aikaa, mutta tiedättekö mitä? Henkimaailmassa miljoonat ihmiset ovat odottaneet tätä hetkeä vuosisatojen ajan, ja voin vakuuttaa teille, että he odottavat hyvin innokkaina omaa vuoroaan. Veljet kastavat ja konfirmoivat parhaillaan, eivätkä he kykene tekemään enempää kuin jo tekevät.”

Kun hän oli sanonut niin, minua nolostutti. Tajusin olleeni itsekäs, koska en halunnut antaa muutamaa tuntia noille ihmisille, jotka olivat odottaneet niin monta vuotta ja joilla ei ollut ollut sitä tilaisuutta, joka minulla oli kuulla tosi kirkosta ja mennä kasteelle maan päällä.

Työntekijä tuli taas luoksemme ja alkoi luetella seurakuntalaistemme nimiä. Eräs sisar antoi meille valkoiset vaatteet, jotka olivat enemmän tai vähemmän oikean kokoisia. Kun olimme pukeutuneet, hän veti hiuksemme niskaan ja sitoi ne valkoisella nauhalla.

Sitten kävelimme paljain jaloin istumaan kastehuoneen penkeille. Matto oli niin pehmeä ja paksu, että tuntui kuin emme olisi edes kävelleet maan pinnalla.

Kun tuli minun vuoroni, olin yhtä hermostunut kuin omana kastepäivänäni. Mutta työntekijät olivat niin ystävällisiä ja niin kärsivällisiä meitä jokaista kohtaan, että se tuntui uskomattomalta.

Kun tulin ylös kastealtaasta, eräs sisar odotti minua leveästi hymyillen ja ojentaen suurta valkoista pyyheliinaa. Vaihdoin vaatteeni ja menin huoneeseen, jossa minut konfirmoitiin. Sama sisar, joka oli antanut minulle pyyheliinan, oli kanssani ja kiitti minua siitä, että olin halukas tekemään Herran työtä.

Kun lähdin temppelistä, tajusin, että se oli ollut yksi elämäni parhaista kokemuksista. Temppeli on pyhä paikka, ja siellä on Herran Henki ohjaamassa Hänen suurta työtään. Se on vaikka kuinka pitkän odottamisen arvoista.