Ruma ankanpoikanen vai majesteettinen joutsen? Se riippuu sinusta!

Kun olin pieni, muistan äitini lukeneen minulle Hans Christian Andersenin satua ”Ruma ankanpoikanen”. Ehkä se johtui siitä, että olin ujo ja tunsin, etten sopinut joukkoon, mutta tuon sadun muisto ja sen opetus ovat aina pysyneet mielessäni.

Muistamassani versiossa ankkaemo odottaa kärsivällisesti, että sen munista kuoriutuu pieniä ankanpoikasia. Ennen pitkää ankkaemon riemuksi esiin tuleekin pörröisiä, keltaisia ankanpoikasia. Jäljellä on kuitenkin yksi hieman suurempi muna, joka ei ole vielä kuoriutunut. Emo ja sen poikaset odottavat ja seuraavat tilannetta. Kun muna vihdoin rikkoutuu, keltaiset ankanpojat huomaavat, että tämä uusi perheenjäsen näyttää erilaiselta. Ne kokoontuvat sen ympärille ja julistavat äidilleen ja isälleen: ”Se ei ole niin kuin me. Se on ruma.” Ne jättävät sen yksin pesään ja uivat pois. Ruma ankanpoikanen lähtee pois pesästä omille teilleen ja yrittää piiloutua. Kaikkialla siihen suhtaudutaan kielteisesti ja lannistavasti. Usein se miettii itsekseen: ”Kaikki vihaavat minua, koska olen ruma.”

Sitten sen elämässä tapahtuu ihme. Se näkee muita, jotka näyttävät aivan samanlaisilta ja käyttäytyvät aivan samoin kuin se! Se ystävystyy niiden kanssa, ja ne vievät sen emonsa luo ja kysyvät: ”Äiti, äiti, olemme löytäneet pikkuveljen! Voiko se jäädä luoksemme iäksi?” Kaunis, viehkeä joutsenemo taivuttaa valkoisen siipensä ruman ankanpoikasen ympärille ja sanoo sille lempeällä äänellä: ”Et sinä ole mikään ankanpoikanen! Sinä olet pieni joutsen, ja jonakin päivänä sinusta tulee lammen kuningas.”

Lapsena halusin kuulla tämän sadun yhä uudelleen. En käsittänyt, että siitä oppimani asiat auttaisivat minua selviytymään vaikeista teinivuosistani. Minut kastettiin kirkon jäseneksi, kun olin 8-vuotias, mutta vähitellen perheestäni tuli vähemmän aktiivinen.

Pienessä idaholaiskaupungissa, jossa vartuin, oli elokuvateatteri, jossa oli iltapäivänäytös joka lauantai. Kävin siellä aina kahden tai kolmen ystäväni kanssa. Teatterissa oli tapana näyttää jokin lyhytelokuva urheilusta ja toinen ajankohtaisista tapahtumista. Varsinainen elokuva kertoi yleensä karjapaimenista, ja siinä oli paljon toimintaa.

Eräänä lauantaina väliajalla henkilökunta työnsi esiin kymmenvaihteisen polkupyörän. Se oli punainen, se oli kaunis, ja se annettaisiin yleisössä sille henkilölle, jolla oli voittolipun kanta! Voi, miten halusin sen polkupyörän!

Kuuluttaja työnsi kätensä laatikkoon ja veti esiin lipun. Kun hän luki lipun numeron, huomasin, että voittolippu oli minulla. En kuitenkaan liikahtanut tai sanonut mitään. Olin liian ujo ja hämilläni. Minulla ei ollut riittävästi itseluottamusta nousta sanomaan kaikille, että voittolippu oli minulla. Kuuluttaja ilmoitti voittonumeron vielä kaksi kertaa, ja joka kerta pidin lippua alhaalla, niin ettei kukaan voinut nähdä sitä. Lopulta kuuluttaja luki toisen numeron. Yhdellä ystävistä, joiden kanssa olin tullut elokuviin, sattui olemaan se uusi numero. Hän hyppäsi seisomaan, kiljaisi ja juoksi lavalle hakemaan polkupyöräänsä. Se polkupyörä olisi voinut olla minun!

Kun kävelin sinä lauantaina yksin elokuvista kotiin, ajattelin satua rumasta ankanpoikasesta. Minusta tuntui paljolti samalta kuin siitä pienestä joutsenesta. Minusta tuntui kuin kulkisin ympäriinsä metsässä yrittäen piiloutua ja ettei kukaan pitänyt minusta. En ymmärtänyt, kuka olin tai mitä minusta voisi tulla. Siinä vaiheessa kun tulin kotiin, tiesin, että oli tapahduttava muutos. Muistan ajatelleeni: ”On aika kasvaa aikuiseksi. Minulle ei käy enää ikinä tuolla tavalla.”

Aloin huomata, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka rakastivat minua ja välittivät minusta. Seurakuntani piispakunta oli kiinnostunut minusta, samoin vaarnanjohtajani, joka asui saman kadun varrella. He opettivat minulle evankeliumia. He lausuivat minulle todistuksensa siitä, että Vapahtaja ja Hänen kallisarvoinen sovituksensa ovat totta, ja siitä, mitä ne voisivat minulle merkitä. He lukivat minulle toistuvasti kertomuksen Joseph Smithistä ja hänen näystään pyhässä lehdossa. Tuon kokemuksen ansiosta olen ottanut tavakseni lukea joka viikko Kallisarvoisesta helmestä Joseph Smithin historian. Tiedän, että tekemällä niin voin saada voimaa voittaa mitä tahansa, mitä eteeni tulisi sillä viikolla.

Tuossa vaiheessa elämääni, kun tarvitsin niin kipeästi jotakuta, taivaallinen Isäni siunasi minua. Hän tiesi, kuka olin, ja Hän lähetti palvelijansa auttamaan minua oivaltamaan sen itse. He kietoivat kätensä ympärilleni ja kertoivat minulle teoillaan, etten ollut ollenkaan ruma ankanpoikanen ja että jos olisin kelvollinen ja pitäisin Jumalan käskyt, minusta voisi tulla ”lammen kuningas”. Sovituksen siunaus ja ymmärrys siitä alkoivat antaa minulle lisää voimaa ja itseluottamusta.

Kun täytin 16 vuotta, nämä hyvät miehet kannustivat minua hankkimaan patriarkallisen siunauksen. Suosituksen saatuani nousin vanhan pyöräni selkään ja ajoin monta kilometriä patriarkan kotiin. Hän selitti minulle jälleen kerran, mikä patriarkallinen siunaus on ja kuinka se olisi siunauksena elämässäni. Hän pani kätensä pääni päälle. Sen kokemuksen jälkeen elämäni muuttui täysin.

Otin vastaan lähetystyökutsun Skotlantiin, ja lähetystyö oli hieno kokemus. Muutama viikko sen jälkeen kun olin palannut kotiin, tapasin eräässä kirkon kokouksessa tulevan vaimoni. Me seurustelimme, ja minä kosin häntä. Meidät vihittiin Suolajärven temppelissä.

Yksi lause patriarkallisessa siunauksessani antaa ymmärtää, että minun sallittaisiin elää kuolevaisuudessa enkelin kanssa. Silloin kun patriarkka antoi minulle sen siunauksen, en tiennyt, mikä enkeli on, saati mitä lause merkitsi. Kun lähdin temppelistä sinä päivänä, jolloin vaimoni ja minut sinetöitiin, tiesin, mitä se merkitsi. Vaimoni on ollut elämäni valo. Hänen ansiostaan minun on sallittu elää valon ilmapiirissä. Hän on tuonut iloa ja onnea 8 lapsellemme, 25 lastenlapsellemme ja 2 lastenlastemme lapselle. Kaikki lapsemme ylistävät häntä. Kiitän Jumalaa evankeliumin siunauksista ja pyhän temppelin liittojen ja toimitusten iankaikkisista siunauksista.

Saatana haluaisi meidän uskovan, että me olemme rumia ankanpoikasia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta tulla taivaallisen Isämme ja Hänen pyhän Poikansa kaltaisiksi. Todistan siitä, että Jumala rakastaa meitä jokaista erityisin tavoin. Kuten vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on niin usein sanonut: ”Jumalan henkilökohtainen muovaava vaikutus tuntuu elämämme yksityiskohdissa.”¹ Me olemme Hänen lapsiaan. Olen oppinut ymmärtämään, että me voimme kohota nykyisten olosuhteidemme yläpuolelle ja tulla ”lammen kuninkaiksi ja kuningattariksi” noudattamalla evankeliumin käskyjä.

Tiedän jotakin muutakin. Tiedän, kuka sinä olet ja mistä olet tullut. Ilmoitukset muistuttavat meitä uskollisuudestamme kuolevaisuutta edeltävässä elämässä (ks. Ilm. 12:7–11; OL 138:56; Abr. 3:22–23). Kun sidomme todistuksemme tuohon suureen totuuteen, jokaisesta päivästä tulee jokaiselle meistä suurenmoinen siunaus.

Pysy Herran puolella rajaviivaa. Jos Hän voi pitää huolta sellaisesta arasta, ujosta pojasta kuin minä, Hän pitää huolen sinusta nyt ja tulevaisuudessa. Olet Jumalan valittu poika tai tytär. Päätä elää niiden jumalallisten mahdollisuuksien arvoisena, jotka sinussa on.