Aloita rukouksella

Yksi kiinnostavimmista asioista, mistä ottawalaiset nuoret keskustelivat, oli se, kuinka heidän rukouksiinsa vastattiin. Ensimmäisenä Susan Brook sanoi: ”Jos haluaa vastauksen, täytyy kuunnella sitä.”

Susan sanoi, että joskus hän sai vastauksia lukemalla pyhiä kirjoituksia. Hänellä oli siitä hyvä esimerkki: ”Olin yhtenä päivänä vain todella väsynyt ja ilkeä kaikille. En halunnut puhua. Muistan lukeneeni pyhiä kirjoituksia, en edes muista mitä kohtaa, ja siinä sanottiin: ’Ole nöyrä.’ Se kolahti minuun. Siinä oli vastaukseni.” (Ks. OL 112:10.)

Ariana Keith kuuntelee tarkkaavaisesti kirkossa. ”Uskon, että moniin rukouksiimme vastataan kirkossa puhujien välityksellä”, hän sanoi. ”Muistan, kun halusin patriarkallisen siunaukseni. Sitten viikkoa ennen kuin minun oli määrä saada se, vaarnamme patriarkka tuli itse asiassa seurakuntaamme puhumaan. Olin rukoillut asiasta todella hartaasti, ja oli hienoa kuunnella häntä.”

Mackenzie Loftus sanoi, että hänen rukouksiinsa vastataan usein hänen perheensä välityksellä. Hän rukoili eräästä perhettä koskevasta päätöksestä, ja ”tunsin Hengen heti ja tiesin, että päätös, jota olimme tekemässä, oli oikea”.

Joskus vastaus kirjaimellisesti kävelee vastaan. Kun Thomas Francis ja hänen perheensä muuttivat Ottawaan, hän halusi saada uusia ystäviä uudessa koulussa. Hän rukoili, että löytäisi hyviä ystäviä. ”Eräänä päivänä”, Thomas kertoo, ”yksi luokkalaiseni tuli luokseni ja kysyi: ’Haluatko tulla tapaamaan ystäviäni?’ Siitä lähtien olemme olleet ystäviä. Se auttoi minua paljon.”

Dawson Lybbertillä oli varsin tärkeää sanottavaa vastauksista rukouksiin. Hän sanoi: ”Joskus ei saa sitä vastausta, jota odottaa, vaan sen vastauksen, jota tarvitsee.” Hän sanoi, ettei sitä aina heti oikein huomaa, mutta sen huomaa, kun katsoo taaksepäin.

Monet nuorista kertoivat, kuinka mukavaa on, että on perhe, joka rukoilee yhdessä. Kyffin de Souza varsinkin pitää siitä, että hän tietää perheensä rukoilevan yhdessä joka ilta. ”Meillä on eräänlainen vuorotteluaikataulu. Tunnen Hengen ja tiedän, että jos olen poissa kotoa, he rukoilevat, että olisin turvassa.”

Bénédicte Bélizairesta on ihanaa rukoilla vanhempiensa kanssa joka aamu. ”Menen heidän huoneeseensa, ja me rukoilemme”, hän sanoi. ”Minulla on todistus siitä, että Pyhä Henki on kanssani, ja milloin tarvitsenkin Hänen apuaan, pyydän sitä taivaalliselta Isältä.”

Hänen ystävänsä Ruth Decady sanoi: ”On todella tärkeää, että kun rukoilemme, tiedämme, että taivaallinen Isä kuuntelee. Joku on valmiina auttamaan.”

Katie Cameron pitää tunteista, joita rukous hänessä herättää. ”Kun puhun Herran kanssa, tuntuu kuin joku haluaisi todella puhua minulle. Tiedän, että voin kertoa Hänelle mitä tahansa.”

Nuoret miehet – erityisesti pappi-ikäiset kuten Ronan Filamont, Fred King sekä Dawson ja Davin Lybbert – puhuivat sakramenttirukousten merkityksestä ja pyhästä velvollisuudesta lausua ne seurakuntiensa jäsenten puolesta.

Dawson sanoi: ”Sakramenttirukous saa ajattelemaan selkeämmin sakramentin merkitystä. Minulla on tämä pappeuden valtuus, enkä halua käyttää sitä väärin.”

Fred muistelee sakramenttirukouksen lausumista heti sen jälkeen kun hänet oli asetettu papiksi: ”Alkuun se oli vaikeaa ja tein virheitä. Kerran minun piti aloittaa alusta yhä uudestaan. Mutta Henki kuiskasi minulle, ettei sillä ollut väliä, kuinka monta kertaa minun oli yritettävä. Lopulta saisin sanottua sen oikein. Se oli mukava tunne.”

Monet nuorista puhuivat tärkeistä asioista, joita heidän on tehtävä valmistautuessaan rukoilemaan. Matt Larson on kiinnittänyt huoneensa seinälle pyhien kirjoitusten kohdan OL 78:19: ”Se, joka ottaa kaiken vastaan kiitollisin mielin, kirkastetaan; ja sitä, mikä on tästä maasta, lisätään hänelle jopa satakertaisesti, niin, enemmänkin.” Se muistuttaa häntä olemaan kiitollinen siitä, mitä Herra on hänelle antanut. Hän tietää, että kiitollisuuden pitää kuulua hänen rukouksiinsa.

Nick Moolenbeck sanoi: ”Rukous ei toimi, jos vain pyydän miettimättä asiaa vakavasti ja panematta siihen sydäntäni ja sieluani.”

Sierra Lybbertillä on hieno kertomus rukouksesta. Kun hän oli kaksivuotias, hevonen astui hänen kätensä päälle. Hänen peukalonsa irtosi ja moneen sormeen tuli avomurtuma. Hänen vanhempansa kiidättivät häntä sairaalasta toiseen etsien kirurgia, joka oli halukas ryhtymään ilmeisen mahdottomalta tuntuvaan korjaustyöhön. Hän kertoi: ”Yksi lääkäreistä sanoi vanhemmilleni, ettei kukaan rukoillut kirurgin onnistuvan. Äitini sanoi hänelle, ettei kirurgin puolesta rukoillut vain yksi – hänen puolestaan rukoili moni. Äitini oli soittanut temppeliin lisätäkseen nimeni rukousluetteloon.”

Nyt 13-vuotiaana Sierralla on toimiva käsi. Hänen peukalonsa toimii aivan mainiosti, ja hän näytti sitä muutamille muille seurakuntansa tytöille. He eivät olleet koskaan oikeastaan kuulleet, mitä oli tapahtunut. Sierran kädessä näkyi vain ohut, tuskin huomattava arpi, joka kiersi hänen peukalontyveään. Tulos vaikutti todella hämmästyttävältä.

Sierra sanoi: ”Tunnen iloa tietäessäni, mitä apua rukouksesta voi olla minulle. Se on ihana asia elämässäni.”

Kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä Kale Loftusin kanssa, kun hän sanoi: ”Kannattaa omaksua tapa rukoilla.”