Rauhan paikka
Näille kahdelle nuorelle naiselle Dominikaanisessa tasavallassa temppeli on paljon enemmän kuin kaunis rakennus. Se on myös elävä muistuttaja heidän rakkaimmista toiveistaan ja unelmistaan.
Dilcia Soto, joka on 16-vuotias, muistaa vielä päivän, jolloin temppeli vihittiin käyttöön hänen kotikaupungissaan Santo Domingossa Dominikaanisessa tasavallassa: ”Olin silloin vasta 9-vuotias, mutta sanoin: ’Vau! Temppeli täällä!’ Olin tottunut näkemään, miten ihmiset lähtevät muihin maihin sinetöitäväksi ja solmimaan liittoja. Ajattelin: ’Enää minun ja perheeni ei tarvitse lähteä toiseen maahan, koska lähistöllä on oma temppelimme.’”
Nyt tuo temppeli kohoaa pääkaupungissa majesteettisena ja kookkaana, niin vaikuttavana torneineen ja hyvin hoidettuine alueineen, että monet ohikulkijat olettavat sen olevan katedraali. Dilcia selittää mielellään, että se on jopa pyhempi kuin katedraali. Temppelialueella vallitsee hiljainen arvokkuus jyrkkänä vastakohtana keskustan katujen ja torien touhukkaalle vilinälle.
Tähän rauhan paikkaan Dilcia ja hänen 14-vuotias ystävänsä Kelsia St. Gardien tulivat jokin aika sitten. Molemmat kuuluvat Miradorin seurakuntaan Independencian vaarnassa Santo Domingossa. Molemmat ovat olleet temppelissä aiemmin sijaiskasteilla kuolleiden puolesta. Mutta tänä päivänä he ovat tulleet ainoastaan kävelemään piha-alueella, juttelemaan ja tuntemaan ulkoa käsin sitä Henkeä, joka temppelin sisällä vallitsee.
Dilcian toiveita
”Minä rakastan Herraa valtavasti ja olen niin kiitollinen siitä, mitä Hän on tehnyt elämässäni”, Dilcia sanoo. ”Perheeni kuuluu kirkkoon, mutta tätini, setäni ja serkkuni eivät. Kun he tulevat kotiimme, minulla on aina Mormonin kirja valmiina, koska saattaa ilmaantua tilaisuus puhua evankeliumista heidän kanssaan.” Hän kertoo evankeliumista myös ystävilleen ja ”kenelle tahansa, jonka saatan tavata ja joka on todella kiinnostunut”. Ja joka kerta kun hän tekee niin, hän sanoo tuntevansa ”Hengen hyvin voimakkaana. Joka kerta kun lausun todistukseni, tunnen jälleen kerran kirkon olevan totta.”
Hän muistelee seminaarioppiaihetta, joka käsitteli pelastussuunnitelmaa. ”Ennen kuin tätä maailmaa oli, me olimme suuressa neuvonpidossa taivaassa ja päätimme seurata taivaallista Isäämme ja ottaa vastaan uhrin, jonka Jeesus Kristus antaisi puolestamme”, hän sanoo. ”Opettajamme selitti, että tiedämme olleemme kuuliaisia taivaalliselle Isälle silloin siitä, että me olemme täällä maan päällä nyt ja meillä on liha- ja luuruumis. Kun hän sanoi sen, tiesin, että se oli totta. Sinä iltana rukoillessani minä kiitin itkien Jumalaa tuosta tiedosta.”
Dilcia lainaa kohtaa 1. Kor. 3:16: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” ”Jos minäkin olen temppeli”, hän sanoo, ”niin minun pitää olla yhtä puhdas ja kaunis kuin temppeli. Miten ihmeellinen siunaus onkaan olla tässä kirkossa ja olla hyveellinen nuori nainen!”
Hän sanoo, että hänen suurin toiveensa on elää jonakin päivänä jälleen taivaallisen Isänsä luona. ”Olen hyvin kiitollinen siitä, että Hän on antanut meille temppelin, niin että me voimme tehdä kaiken, mitä meidän pitää, palataksemme Hänen luokseen”, hän sanoo. ”Paras tapa kiittää Häntä on elää siten kuin Hän pyytää meitä elämään.”
Dilcia sanoo: ”Herra haluaa meidän menevän Hänen huoneeseensa, oppivan Hänestä ja raivaavan tiemme iankaikkisuuteen Hänen luonaan.” Hän kertoo nauttivansa siitä, että saa olla kasteella kuolleiden puolesta, koska ”se on keino auttaa niitä, jotka odottavat verhon toisella puolen, tehdä heidän puolestaan jotakin sellaista, mitä he eivät voi tehdä itse”.
Kelsian sitoumuksia
Kelsia on samaa mieltä. ”Meidän pitää tehdä työ esivanhempiemme puolesta, ja tiedän, että he tulevat olemaan kiitollisia meille”, hän sanoo. ”Erityisesti odotan sitä, että näen isoäitini, jota en koskaan oppinut tuntemaan tässä elämässä. Aiomme huolehtia siitä, että kaikki temppelityö tehdään hänen puolestaan.”
Temppelistä puhuminen herättää Kelsiassa voimakkaita tunteita. ”Olen sitoutunut tekemään päätöksiä, jotka auttavat minua tulemaan sinetöidyksi perheeseeni”, hän sanoo. ”Meidän on pidettävä evankeliumi kunniassa ja noudatettava käskyjä al pie de la letra [kirjain kirjaimelta]”, hän sanoo. ”Teemme niin, koska rakastamme taivaallista Isäämme, ja kuuliaisuudella me osoitamme kiitollisuutemme Hänelle.”
Kelsian perhe liittyi kirkkoon joulukuussa 2006, kuusi vuotta sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat muuttaneet Haitista Dominikaaniseen tasavaltaan. ”Olen hyvin kiitollinen lähetyssaarnaajille, jotka koputtivat oveemme. On hienoa tuntea Henki ja saada tietää taivaallisen Isän suunnitelmasta meitä varten. Sen jälkeen kun evankeliumi tuli elämäämme, perheemme on ollut paljon läheisempi. Olen kiitollinen siitä, että Hän antoi minulle perheen, joka on niin yhtenäinen – vaikeimpinakin hetkinä. Ajatus siitä, että voimme saada etuoikeuden tulla sinetöidyksi iankaikkisuudeksi, tuntuu yhdeltä kaikkein suurimmista siunauksista.”
Kelsian vanhemmat osallistuvat parhaillaan temppeliin valmentavalle kurssille, ja se muistuttaa häntä valmistautumaan siihen päivään, jolloin hän solmii avioliiton temppelissä. ”Tärkein tavoitteeni on, että tuleva aviomieheni ja minä olemme kelvollisia toinen toisellemme ja kelvollisia olemaan iankaikkinen perhe.”
Yhteinen rauhan tunne
Ystävykset kävelevät ohi lipputangon, jossa heidän maansa lippu lepattaa puuskaisessa tuulessa. ”Temppelialueella liehuva lippukin muistuttaa meitä olemaan uskollisia”, Dilcia sanoo. ”Se johtuu muustakin kuin väreistä. Lipussa on tunnuslause Dios, patria, libertat [Jumala, isänmaa, vapaus], kristillinen risti ja kymmenen käskyä. Se muistuttaa meitä siitä, että maamme perustivat ihmiset, jotka uskoivat Jumalaan, ja että Jumala on täällä yhä tärkeä.”
He kävelevät myös temppelin sisäänkäynnin ohi, jossa sanat Santidad al Señor, la Casa del Señor (Herralle pyhitetty, Herran huone) on kaiverrettu oven yläpuolelle, niin kuin jokaisessa temppelissä.
”Aina kun luen nuo sanat, minut täyttää voimallinen todistus siitä, että ne ovat totta”, Dilcia sanoo. ”Muistan, kun tulimme yhtenä iltana toimintailtaryhmämme kanssa tänne pelkästään kävelemään alueella. Kun olimme tehneet niin, piispa kysyi meiltä, mitä olimme tunteneet täällä. Puhuimme siitä ja päädyimme yksisanaiseen vastaukseen: rauhaa.”
Ja Kelsia ja Dilcia kävelevät pois ajatellen tuota täydellistä yksisanaista vastausta… täydellistä siksi, että temppeli on tosiaan rauhan paikka.
Valokuvat Richard M. Romney