Palvelemisen siunauksia

Toipumiseni pienestä leikkauksesta ei ollut niin helppoa kuin minun oli annettu ymmärtää. Mutta minusta tuntui, että koska olin seurakunnan Apuyhdistyksen johtaja, minun pitäisi auttaa muita eikä olla itse pyytämässä apua. Maanantaiaamuna, kolme päivää leikkaukseni jälkeen, minun oli saatava seitsemän lasta ylös vuoteesta ja valmiiksi kouluun. Mietin, pitäisikö minun pitää vanhin tyttäreni kotona auttamassa vauvanhoidossa.

Kun nämä ajatukset risteilivät mielessäni, ovikello soi. Vickie Woodard, ensimmäinen neuvonantajani ja hyvä ystäväni, oli tullut auttamaan. Hän ilmoitti tulleensa paistamaan pannukakkuja. Hänellä oli taikinakulho sylissään, ja hän kysyi, mistä hän löytäisi paistinpannun. Lapset olivat riemuissaan.

Aamiaisen jälkeen Vickie lähetti lapset kouluun, siivosi heidän jälkensä ja vei vauvan kotiinsa tämän päiväuniaikaan asti. Kun myöhemmin kysyin, kuka piti huolta Vickien omista pienistä lapsista, hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli ottanut muutaman tunnin vapaata työstä, jotta hän voisi auttaa minua.

Vickien ja hänen miehensä palvelutyön ansiosta sinä päivänä saatoin koota voimiani ja edistyä toipumisessani.

Eräänä päivänä kun olin kotona kaksin nuorimman poikamme kanssa, liukastuin portaissa ja kaaduin. Kaatumisen aiheuttama vatsakipu kesti monta päivää, joten menin lääkäriin.

Olin silloin raskaana, ja tutkimuksissa kävi ilmi, että istukkani oli irronnut. Tilani edellytti täydellistä vuodelepoa, tai voisin menettää lapsen.

Olin huolissani, koska meillä oli kolme pientä lasta, eikä meillä ollut varaa palkata apua. Seurakuntani sisaret saivat kuitenkin tietää tilastani ja tulivat pyytämättä avukseni. He järjestäytyivät kolmeksi ryhmäksi, jotka auttoivat minua aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin.

He tulivat pesemään ja silittämään vaatteita, laittamaan ruokaa, siivoamaan ja auttamaan lapsiamme kotiläksyissä. Rute-nimisestä sisaresta, joka kastettiin kirkon jäseneksi sillä välin kun olin vuoteenomana, tuli kotimme vakiovieras. Hän on sairaanhoitaja, ja hän auttoi minua iltaisin ja hoiti tarvittavat pistokset.

Minun ei tarvinnut pyytää mitään, sillä nämä sisaret ennakoivat tarpeeni ja pitivät huolen kaikesta. Kun auttajia oli enemmän kuin tarvittiin, yksi sisar istui juttelemassa kanssani. He tekivät niin kolmen kuukauden ajan.

Näiltä sisarilta sain voimaa, rakkautta ja omistautuvaa palvelua. He antoivat ajastaan ja kyvyistään. He tekivät uhrauksia voidakseen olla luonani. He eivät koskaan pyytäneet mitään vastalahjaksi. He rakastivat ja he palvelivat pitäen esimerkkinään Herraa, joka opetti meille: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Kun mieheni Brandon oli työmatkalla Orlandossa Floridan osavaltiossa, hän heräsi yhtenä yönä kovaan kuumeeseen ja hengitysvaikeuksiin. Hän soitti ambulanssin, joka vei hänet sairaalaan. Siellä hän sai tietää sairastavansa vakavaa keuhkokuumetta.

Koska poikamme ovat pieniä, en voinut heti lähteä kotoamme Pennsylvaniasta Floridaan. Soitin Brandonille päivittäin toivoen, että hän paranisi ja voisi tulla takaisin luoksemme.

Brandonin vointi kuitenkin huononi. Kun sairaalan eräs hoitaja kehotti minua tulemaan sairaalaan mahdollisimman pian, aloin miettiä, kuka voisi pitää huolta pojistamme.

Äitini suostui ottamaan vapaata työstään ja sanoi tulevansa niin pian kuin mahdollista, mutta lento, jolla minun piti mennä, lähtisi ennen kuin hän ehtisi paikalle. Soitin muutamalle ystävälle ja kysyin, voisivatko he vahtia poikia äitini tuloon asti. Yksi Apuyhdistyksen ystävistä, Jackie Olds, sanoi hoitavansa heitä mielellään.

”Tuo vain heidän vaatteensa ja vaippansa”, hän sanoi, ”niin hoidan heitä niin monta päivää kuin sinun pitää olla poissa.”

Olin jo kieltäytymässä, koska tämä sisar, jolla oli kolme omaa lasta, oli kiireinen, mutta hän vaatimalla vaati. Kun hieman myöhemmin vein poikamme hänelle, hän lohdutti minua sanomalla: ”Älä ole heistä huolissasi. Huolehdi siitä, että Brandon paranee ja pääsee kotiin. Olen hoitanut tämänikäisiä ennenkin.”

Tiesin silloin, että pojat olisivat turvassa ja tyytyväisiä ja että heistä pidettäisiin hyvää huolta, niin kuin tapahtuikin. Minä saatoin olla mieheni kanssa, joka oli vakavasti sairas siinä vaiheessa, kun ehdin sairaalaan. Muutaman päivän kuluttua hän oli kuitenkin riittävän hyvässä kunnossa palaamaan kotiin.

Olen kiitollinen hyvästä ystävästä, joka toimi – tehden paljon enemmän kuin mitä olisin pyytänyt häneltä – ja palveli meitä hädän hetkellä.

Veli Anderson, tarmokas 35-vuotias seurakunnan Nuorten Miesten johtaja, oli sellainen nuorten johtaja, jota kaikki ihailivat: palvellut lähetystyössä, viiden lapsen isä, yrittäjä, sydämeltään nuori. Mutta nyt hänellä oli leukemia. Kuultuaan uutisen piispaltaan Ryan Hill, pappien koorumin ensimmäinen apulainen, ryhtyi toimeen soittaen jokaiselle aktiiviselle ja vähemmän aktiiviselle papille koorumissaan.

”Me menemme sairaalaan katsomaan veli Andersonia. Me tarvitsemme jokaista. Voitko tulla?” hän sanoi jokaisessa puhelinkeskustelussa.

”En ole varma, pääsenkö”, yksi pappi sanoi. ”Minun täytyy ehkä olla töissä.”

”Sitten odotamme, kunnes pääset töistä”, Ryan vastasi. ”Meidän täytyy tehdä tämä yhdessä.”

”Hyvä on”, koorumin jäsen sanoi. ”Otan selvää, voinko vaihtaa vuoroa jonkun toisen kanssa.”

Kaikki 11 pappia menivät sairaalaan. Siellä olivat ne, jotka olivat vähemmän aktiivisia, ja ne, jotka olivat aina paikalla sunnuntain kokouksessa. Yhdessä he nauroivat ja itkivät ja rukoilivat ja suunnittelivat tulevaisuutta. Seuraavina kuukausina he hieroivat vuorotellen veli Andersonin jalkoja, kun hänen verenkiertonsa oli heikkoa, lahjoittivat vuorotellen verihiutaleita kahden tunnin verenluovutuksissa, niin että hän saisi vain heidän vertaan, ja jopa ajoivat vanhojen tanssien iltana seuralaistensa kanssa (mukana oli myös kaksi nuorta naista, jotka eivät olleet kirkon jäseniä) 32 kilometrin matkan sairaalaan hänen vuoteensa viereen, jotta hän voisi osallistua heidän lukiokokemukseensa.

Viimeisinä elinpäivinään veli Anderson pyysi heitä palvelemaan lähetystyössä, solmimaan avioliiton temppelissä ja pitämään yhteyttä toisiinsa. Yli kymmenen vuotta myöhemmin nämä miehet lähetystyöstä palattuaan, mentyään naimisiin temppelissä ja perustettuaan oman perheen muistelevat yhä näitä käänteentekeviä hengellisiä kokemuksia, jolloin he palvelivat yhdessä rakasta johtajaansa.