”Sattumanvarainen” tapaaminen

Oli harmaa ja sateinen päivä – hyvin epätavallinen aurinkoisessa Etelä-Kaliforniassa. Mieheni ja minä olimme juuri tulleet täpötäydestä endaumentti-istunnosta, joka oli ollut osa vaarnamme temppelipäivää. Kaatosadetta uhmaten mieheni meni hakemaan autoa samalla kun minä odottelin temppelin sisäpuolella.

Jutellessani hiljaa seurakuntamme erään jäsenen kanssa meidän luoksemme tuli sisar, jota en tuntenut. Hän oli likomärkä, ja näytti siltä kuin hän olisi itkenyt. Hän selitti, että hän oli vahingossa jättänyt autonsa valot päälle eikä saanut nyt autoa käynnistymään. Hän muisti meidän olleen temppelin istunnossa – hän oli ainoa siihen istuntoon osallistuneista, joka ei kuulunut vaarnaamme – ja kysyi, olisiko meillä käynnistyskaapeleita, joita hän voisi lainata.

Jutellessamme tämä sisar alkoi katsoa minua keskittyneesti ja kysyi viimein: ”Etkö sinä olekin Cathy West?” (Nimet on muutettu.)

Yllättyneenä huudahdin: ”Se oli minun tyttönimeni!”

”Minä olen Diane Cody Hart”, sisar vastasi, ”Anne Codyn pikkusisko.”

Anne Cody – nimi iski minuun kuin salama. En ollut nähnyt Annea vuosiin. Kolme vuosikymmentä aikaisemmin ja tuhat mailia tuonnempana Anne oli ollut lapsuudenystäväni – ja yhteyteni kirkkoon. Äitini, sisareni ja minä olimme kirkon jäseniä, mutta isäni ei ollut. Yksikään perheestämme ei ollut aktiivinen. Johdonmukaisesti ja kaikessa hiljaisuudessa Anne vei minua kanssaan kirkkoon ja Nuoriin Naisiin ja otti minut mukaansa kirkon toimintoihin. Niinä ratkaisevina vuosina pysyin aktiivisena pikemminkin Annen ystävyyden ansiosta kuin oman todistukseni vuoksi evankeliumista.

Tuo heiveröinen yhteys kirkkoon antoi minulle voimia selviytyä vanhempieni avioerosta. Se innoitti minua neuvomaan syvän surun murtamaa isääni aloittamaan kirkossakäynnin ja osallistumaan lähetystyökeskusteluihin. Se vahvistui, kun isäni liittyi kirkkoon ja vanhempani menivät uudelleen naimisiin keskenään. Se oli oppaanani levottomina teinivuosinani.

Kaiken tämän keskellä Anne säilyi ystävänäni ja esimerkkinäni. Kun hän päätti lähteä opiskelemaan Brigham Youngin yliopistoon, en halunnut jäädä yksin, joten minäkin lähdin. Sinä aikana hyvät ystävät ja osallistuminen kaikkiin kirkon ohjelmiin auttoivat todistustani kasvamaan.

Sitten toisena opiskeluvuotenani perhettämme kohtasi odottamaton murhenäytelmä. Vanhin sisareni, joka oli kärsinyt vuosia emotionaalisista ongelmista, riisti oman henkensä. Hiljattain saamamme todistus evankeliumista lohdutti meitä niinä vaikeina vuosina.

Jälkeenpäin tapasin kotiin palanneen lähetyssaarnaajan ja suunnittelin temppeliavioliittoa. Vihkimistämme edeltävänä päivänä vanhempani saivat oman endaumenttinsa ja meidät – kuollut sisareni oli mukana sijaisen välityksellä – sinetöitiin perheenä. Annen hiljainen vaikutus oli tuonut temppelin siunaukset paitsi minun osakseni myös perheeni osaksi.

Syleilin Dianea ja kerroin, kuinka paljon arvostin hänen sisarensa ystävyyttä ja esimerkkiä. Kun mieheni saapui auton kanssa, hän ilmoitti, ettei meillä ollut käynnistyskaapeleita, mutta hän halusi ehdottomasti, että Diane tulisi mukanamme läheiseen ostoskeskukseen ostamaan sellaiset.

Diane ja minä odotimme autossa samalla kun mieheni meni liikkeeseen etsimään käynnistyskaapeleita. Kysyin Dianelta hänen perheestään, ja hän vastasi, että he olivat sinä iltana kaikki osallistuneet samaan aikaan pidettyihin temppeli-istuntoihin – Anne Chicagossa, Diane San Diegossa ja heidän vanhempansa Renossa – samalla kun pyhät temppelitoimitukset suoritettiin sijaisen välityksellä hänen nuoremman veljensä puolesta, joka oli kuollut edellisenä vuonna. Diane oli tullut temppeliin yksin osallistuakseen erityiseen istuntoon sillä aikaa kun hänen miehensä piti huolta heidän kolmesta lapsestaan.

Puristin Dianen kättä ja kysyin, kuinka hänen veljensä oli kuollut. Hän alkoi itkeä ja kuiskasi, että hänen veljensä – joka oli ollut hänelle hyvin läheinen – oli riistänyt oman henkensä. Kyyneltensä lomassa Diane kertoi, kuinka yksinäiseksi hän oli tuntenut itsensä jopa täpötäydessä endaumentti-istunnossa ajatellessaan veljensä kuolemaan liittyviä olosuhteita.

Saatoin nähdä Herran käden tuoneen meidät kaksi yhteen sinä iltana. Sateen rummuttaessa kevyesti auton kattoon kerroin Dianelle sisareni itsemurhasta monia vuosia aikaisemmin sekä perheemme kamppailusta yrittää ymmärtää ja selviytyä. Pitelin Dianea kädestä ja osoitin ymmärtäväisyyttäni ja myötätuntoani, kunnes mieheni saapui vähän ajan kuluttua käynnistyskaapelit mukanaan.

Palasimme temppelin luo, ja mieheni käynnisti Dianen auton. Ennen kuin Diane ajoi pois, me syleilimme sateen langetessa pehmeästi yllemme. ”En enää tunne itseäni yksinäiseksi”, hän kuiskasi.

Kun Diane katosi sateeseen, ihmettelin suuresti taivaallisen Isän hyvyyttä. Hän oli tuonut yhteen minut ja yhden tyttäristään, joka tarvitsi lohtua, jota ainoastaan minua oli valmistettu antamaan. Ja Hän soi minulle verrattoman tilaisuuden korvata edes jossain määrin sen, että rakas ystävä oli palvellut minua erityisellä tavalla 30 vuotta sitten.