Sinun täytyy itse valita

Priscillan isovanhemmat asuivat kauniissa kodissa Liverpoolissa Englannissa. Vaikka Priscilla oli perheensä yhdeksästä lapsesta neljäs ja hänellä oli monia serkkuja, isoisä ja isoäiti Mitchell saivat hänet tuntemaan, että hän oli heille rakkain ihminen koko maailmassa. Hänestä oli ihanaa olla heidän kodissaan, ja he ostelivat hänelle aina lahjoja.

Sitten eräänä päivänä kaikki muuttui. Amerikasta tulleet lähetyssaarnaajat opettivat Priscillan perheelle evankeliumia, ja hänen vanhempansa kastettiin. Priscilla ja hänen veljensä ja sisarensakin aikoivat mennä kasteelle. Kun isoisä sai kuulla asiasta, hän suuttui.

Priscilla ei ollut tiennyt isoisän vihastuneen koskaan aikaisemmin. Se pelotti häntä. Isoisä huusi Priscillan isälle inhottavia sanoja, joita ei voinut unohtaa: ”Hezekiah, ota perheesi ja lähde. Äläkä koskaan tule takaisin!”

Järkyttynyt perhe kokoontui kotona takan ympärille. Isä ei ollut koskaan näyttänyt niin surulliselta. Äiti oli itkenyt koko ajan siitä lähtien, kun he olivat lähteneet isovanhempien luota.

Priscilla oli ymmällä ja lohduton. ”Mikseivät isoäiti ja isoisä enää rakasta meitä?” hän itki.

Isä yritti selittää. ”Isoisä vastustaa uutta kirkkoamme. Hän ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ja jos me pysymme siinä, hän ei halua olla missään tekemisissä meidänkään kanssamme.” Isä suoristi ryhtinsä. ”Mutta minä tiedän, että Jeesus Kristus elää. Tämä on Hänen tosi kirkkonsa. Hän auttaa meitä löytämään keinot, kunhan me vain teemme kaiken voitavamme ollaksemme Hänen kaltaisiaan.”

Priscillan perhe yritti olla onnellinen, mutta kaikki tuntui menevän huonompaan suuntaan. Isä menetti työpaikkansa heidän entisen kirkkonsa pappina, joten rahaa oli niukasti, vaikka hän opettikin koulussa. Äiti ei valmistanut uusia vaatteita vaan paikkasi vanhoja. Priscilla yritti olla valittamatta, mutta elämä tuntui muuttuvan päivä päivältä hankalammaksi. Hän kaipasi vierailuja isovanhempiensa luo. Jospa hän vain voisi puhua heidän kanssaan…

Ovelta kuului koputus. Priscillan sydän hypähti toivosta, mutta ovella eivät olleet hänen isovanhempansa. George-setä ja Hannah-täti seisoivat kuistilla mukanaan lahjoja ja korillinen ruokaa. Priscilla ilahtui heidät nähdessään, mutta aivan liian pian hänet lähetettiin ulos, jotta täti ja setä voisivat puhua hänen vanhempiensa kanssa. Asia kuulosti vakavalta.

”Priscilla”, Hannah-täti viimein kutsui. ”Miltä sinusta tuntuisi tulla asumaan meidän luoksemme?” George-setä selitti, ettei heillä ollut lapsia ja että he halusivat adoptoida hänet. Heidän kartanossaan olisi runsaasti tilaa häntä varten, ja hän voisi saada paremman koulutuksen.

”Silloin ruokaa ja vaatteita riittäisi paremmin sinun veljillesi ja sisarillesikin”, Hannah-täti lisäsi. Priscilla tiesi, että hänen vanhemmillaan oli vaikeuksia hankkia ruokaa ja vaatetta kaikille yhdeksälle lapselleen. Jos hän menisi, se helpottaisi hänen perheensä tilannetta.

Isä tuijotti surullisena lattiaa. Äiti nyyhkytti nenäliinaansa. Tarjous oli ystävällinen, mutta sen vastaanottaminen ei olisi helppoa. Priscilla pakkasi laukkunsa ja jätti hyvästit perheelleen.

*****

”Tämä on sinun huoneesi”, Hannah-täti sanoi. Priscilla oli aina jakanut huoneen neljän siskonsa kanssa. Nyt hänellä oli oma huone ja palvelustyttö, joka siivoaisi sen.

Hannah-täti vei Priscillan kauppoihin ostamaan kauniita mekkoja. Eikä aikaakaan, kun kaappi oli jo niitä täynnä. Täti ja setä suunnittelivat kutsuja, jotta Priscilla voisi tavata uusia ystäviä. Sedän ja tädin luona asumisessa oli paljon hyvää, mutta Priscilla kaipasi perheensä seuraa ja sitä, että saisi kuunnella isän opettavan heidän istuessaan takan ympärillä.

*****

Kymmenvuotissyntymäpäivänsä aamuna Priscilla leikki puutarhassa ruusunkukilla tanssiaisia. Hän oli innoissaan juhlasta, joka pidettäisiin iltapäivällä, mutta hän toivoi, että hänen sisarensa voisivat tulla.

Yhtäkkiä Priscilla huomasi pitkän, laihan miehen tulevan tietä pitkin kävelykeppi kädessään. Priscilla juoksi häntä vastaan.

”Hyvää syntymäpäivää, Priscilla-prinsessa”, isä sanoi. Hän sieppasi Priscillan käsivarsilleen ja pyöritti tätä ympäri.

”Oi, isä, sinä muistit!” Priscilla huudahti.

Yhdessä he menivät sisään. Isä otti kirjeen taskustaan. ”Priscilla, George-setä ja Hannah-täti ovat pyytäneet virallisesti saada adoptoida sinut.” Priscilla tiesi, mitä se tarkoitti – hän perisi suuren varallisuuden ja kunnioitetun nimen. Hänen ei tarvitsisi enää koskaan kantaa huolta rahasta.

”Minulla on muutakin kerrottavaa”, isä sanoi. ”Pian äitisi, veljesi, sisaresi ja minä matkustamme Amerikkaan.”

”Tuletteko te koskaan takaisin?” Priscilla kysyi.

Isä pudisti päätään. ”George ja Hannah rakastavat sinua. He pitävät sinusta huolta ja antavat sinulle paremman hyvinvoinnin ja parempia mahdollisuuksia kuin minä pystyn koskaan tarjoamaan. Toisaalta elämä Amerikassa uuden kirkon kanssa tulee olemaan vaikeaa ja vaatimaan monia uhrauksia.” Isä katsoi tytärtään silmiin. ”Sinun täytyy itse valita, Priscilla.”

Priscilla ei epäröinyt. Hän juoksi Hannah-tädin luo ja halasi ja suukotti häntä. ”Rakastan sinua, Hannah-täti, ja muistan sinut aina”, hän sanoi. ”Mutta tiedän, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on totta. Minun täytyy lähteä perheeni kanssa Amerikkaan ja mennä kasteelle.”

Ja juuri niin hän tekikin.

Susan B. Mitchell kuuluu West Bountifulin 3. seurakuntaan West Bountifulin vaarnassa Utahissa Yhdysvalloissa.

”[Uhraus] tarjoaa meille mahdollisuuden osoittaa Herralle, että rakastamme Häntä enemmän kuin mitään muuta. Sen seurauksena tie käy joskus vaikeaksi, koska tämä on se täydelliseksi kehittämisen prosessi, joka valmistaa meitä selestistä valtakuntaa varten.”

Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista, ”Uhrauksen laki”, Liahona, maaliskuu 2002, s. 12.