Teitä koetellaan ja opetetaan

Oli kylmä ja myrskyinen sunnuntai-iltapäivä. Olin poissa kotoa asepalveluksessa Etelä-Afrikan armeijassa. Kymmenen ryhmämme miehistä oli kerääntynyt telttaamme juttelemaan ja rentoutumaan saatuaan juuri jotkin työt tehtyä. Valitettavasti keskustelu muuttui suurelta osin karkeaksi, kuten usein käy nuorten miesten kesken sellaisissa oloissa.

Tunsin oloni epämiellyttäväksi ja harkitsin poistumista. Katseeni kääntyi kohti teltan ovea, joka lepatti kiivaasti tuulessa eikä onnistunut pidättelemään talven kylmyyttä teltan ulkopuolella. Vilkaisu sai minut heti vakuuttuneeksi siitä, että olisi tyhmää lähteä, joten päätin jäädä telttaan lukemaan pyhiä kirjoituksiani. Vaikka se, että luin pyhiä kirjoituksia näiden miesten läsnä ollessa, ei ollutkaan epätavallista, niin sinä päivänä se osoittautui vaikeaksi. Keskustelu kääntyi pian huonompaan suuntaan, kun ystäväni, joka oli tavallaan porukan yllyttäjä, alkoi kertoa siivottomia juttuja.

Mieleni teki heti esittää äänekkäästi vastalauseeni. En kuitenkaan tehnyt niin, koska ajattelin, että muut saattaisivat pitää minua omahyväisenä ja syyttää minua siitä, että yritin pilata heidän hauskanpitonsa. Muutaman huolestuneen hetken jälkeen päätin tehdä sen ainoan asian, jonka ajattelin mahdolliseksi niissä oloissa: sulkea korvani ja keskittyä lukemiseeni. Tämä suhtautumistapa toimi jossain määrin. En kuitenkaan pystynyt karistamaan pois vaivautuneisuuden tunnetta.

Ajalla on tapana himmentää muistomme, ja muutaman viikon kuluessa unohdin koko tapauksen. Sitten kaksi vuotta myöhemmin ystäväni teki jotakin, mikä toi muiston siitä päivästä takaisin mieleeni. Olimme joidenkin sotilaiden seurassa, jotka joivat olutta. Joukossa oli mies, jota en tuntenut. Hän alkoi kiusoitella minua siitä, etten juonut heidän kanssaan vähän alkoholia. Ystäväni ryhtyi puolustamaan minua ja lisäsi vilpittömyydellä, joka yllätti minut: ”Chris Golden on ainoa tosi kristitty meidän ryhmässämme.” Muut, jotka tunsivat minut, alkoivat ystäväni kanssa puolustaa minua, mikä sai arvostelijani hiljaiseksi.

Myöhemmin kun ystäväni ja minä kävelimme takaisin kohti poteroamme synkkänä puolikuun valaisemana iltana, hän yhtäkkiä pysähtyi ja katsoi minua vakavampana kuin mihin olin tottunut ystävyytemme aikana. Hän palautti mieleen aikaisemmin sinä iltana sattuneen tilanteen ja sanoi: ”Tarkoitin, mitä sanoin. Itse asiassa en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi varmempi uskossaan Jumalaan kuin sinä, Chris!”

Se oli odottamatonta. Vaikka olinkin aina yrittänyt elää evankeliumin mukaan, tunsin, etten ollut tehnyt sen kummempaa kuin monet myöhempien aikojen pyhät olisivat tehneet samoissa olosuhteissa, ja olin aina yrittänyt tehdä sen kiinnittämättä muiden huomiota itseeni.

Ystävälläni oli kuitenkin vielä lisättävää: ”Olet pettänyt odotukseni vain kerran.” Hänen arkipäiväisen syytöksensä aiheuttamalle järkytykselleni veti vertoja vain se, millaista vauhtia ajatukseni kertasivat kaikkia yhteisiä hetkiämme. Viimein muistin sen kylmän ja myrskyisen sunnuntain kaksi vuotta aikaisemmin. Ystäväni sanat paljastivat tuskallisia muistoja päivältä, jonka olisin mieluummin unohtanut.

Ystäväni jatkoi: ”Muistatko sen kylmän sunnuntai-iltapäivän, jolloin istuskelimme teltassamme ja kerroimme juttuja, joista totta puhuakseni osa saa minut nykyään varsin vaivautuneeksi?”

Nyökkäsin hieman turtana myöntämisen merkiksi. Seistessäni häntä vastapäätä toivoin, että yön varjot kätkisivät epämukavuuteni.

Ystäväni sanoi: ”Siinä puhuessani olin hiljaa rukoillut, että sinä pyytäisit minua lopettamaan niiden siivottomien juttujen kertomisen – mutta sinä et tehnyt mitään.”

Ystäväni kirvelevän tuomion jälkeen seuranneen pitkän hiljaisuuden aikana sisimmässäni kasvoi syvä pettymyksen tunne. En ollut pettänyt vain hänen odotuksiaan, vaan olin pettänyt myös Herran odotukset – ja omani.

Aina siitä päivästä lähtien olen yrittänyt välttää samaa virhettä. Minulle opetettiin tärkeä läksy siitä, mitä Herran käsky ”näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16) todella tarkoittaa. Huomautettuaan, että ”kukaan ei voi palvella kahta herraa” (Matt. 6:24), Vapahtaja neuvoi meitä: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Matt. 6:33).

Toinen asia, jonka olen oppinut, tuli erään kokemuksen kautta, joka minulla oli lähetyssaarnaajana monia vuosia sitten Johannesburgin lähetyskentällä Etelä-Afrikassa.

Yksi tietty päivä oli ollut masentava. Toverini ja minä emme olleet menestyneet lainkaan käännytystyöponnisteluissamme, vaikka olimme työskennelleet pitkään ja hartaasti paaston ja rukouksen hengessä. Aika, jolloin tavallisesti lähdimme kotia kohti, oli mennyt kauan sitten, kun käänsimme polkupyörämme kohti läheistä kauppaa. Ainoana ajatuksenamme oli löytää jotakin syötävää. Valitettavasti oli myöhä ja kauppa oli jo suljettu siltä illalta. Miettiessämme, mitä tehdä, muistin kaupungin toisella laidalla erään kaupan, joka saattaisi olla auki. Tunsimme molemmat innoitusta mennä sinne. Iloksemme huomasimme sen olevan auki.

Olin kumartunut valitsemaan suklaapatukkaa, kun tunsin olallani taputuksen. Kääntyessäni näin erään naisen hymyilevät kasvot. En ollut nähnyt häntä moniin vuosiin.

Puhuessamme naisen kanssa saimme tietää, että muutaman viime vuoden aikana hän ei ollut juurikaan käynyt kirkossa ja oli solminut avioliiton miehen kanssa, joka ei ollut kirkon jäsen. Hiljattain hän ja hänen perheensä olivat muuttaneet alueelle, joka sijaitsi noin yhdeksän mailin (15 km:n) päässä lähetystyöalueeltamme. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja kaipasi yhteyttä kirkkoon, mutta hän oli ujo ja haluton solmimaan kontakteja tuntemattomien kanssa. Niinpä hän oli pyytänyt Herraa johdattamaan hänet jonkun sellaisen luo, jonka hän tunsi hyvin ja joka voisi tutustuttaa hänen perheensä siihen seurakuntaan, jonka alueella he nyt asuivat. Hän tunsi, että meidän tapaamisemme tuossa kaupassa oli vastaus rukoukseen, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kävi siinä nimenomaisessa kaupassa, ja hän oli päättänyt lähteä kauppaan ihan yllättäen.

Seuraavana sunnuntaina toverini ja minä toivotimme kiitollisina hänet ja hänen miehensä tervetulleiksi paikallisen seurakunnan kokouksiin.

Monia vuosia tämän tapauksen jälkeen tämä sisar lähetti minulle yksityiskohtaisen yhteenvedon kaikista sukulaisistaan, joihin tämä kokemus oli jollakin tavoin vaikuttanut. Ennen kuin hän alkoi jälleen käydä kirkossa, kaikki hänen sukulaisensa, jotka olivat kirkon jäseniä, olivat vähemmän aktiivisia. Hänen uudelleen aktivoitumisensa ansiosta hänen miehensä kastettiin, ja yhdessä he kasvattivat lapsensa evankeliumin piirissä. Hänen aktivoitumisensa jälkeen yli 20 sukulaista on aktivoitunut tai mennyt kasteelle. Monet heistä ovat solmineet avioliiton temppelissä. Jotkut ovat myös palvelleet kokoaikaisessa lähetystyössä. Kolme on palvellut piispana.

Ihmettelen edelleenkin tämän sisaren uskollisuutta ja Herran armollisuutta Hänen vastatessaan sisaren nöyrään rukoukseen. Kauppa, jossa tapasimme myöhään sinä iltana, oli syrjässä ja kaukana meidän kummankin kotoa – ja silti Herra käytti sitä toteuttaakseen suurta työtään.

Kun ajattelen sitä kokemusta, näen sieluni silmin kaksi väsynyttä, masentunutta lähetyssaarnaajaa ja Herran lupauksen täyttymisen: ”Minä, Herra, olen sidottu, kun te teette, mitä minä sanon” (OL 82:10).

Eikö olekin mielenkiintoista, että Herra haluaa meidän sitovan Hänet täyttämään lupauksensa? Me asetamme itsemme siihen asemaan yksinkertaisesti tekemällä sen, mitä Hän pyytää, ja luottamalla siihen, että Hän tekee sen, mitä Hän on luvannutkin. Se on kenties yksi tärkeimmistä asioista, joita voimme elämän aikana oppia.

Kuten olen oppinut näistä ja muista kokemuksista, Jumala pitää meistä jokaisesta huolta hyvin henkilökohtaisella tavalla. On luonnollista, että Hän tekee niin, koska me olemme Hänen poikiaan ja tyttäriään. Me olemme kallisarvoisia taivaalliselle Isällemme, ja rajattoman rakkautensa vuoksi Hän usein sallii meidän saada vaikeita kokemuksia, jotka auttavat meitä tulemaan enemmän Hänen kaltaisikseen.