Pitäisikö meidän kiivetä?

Joitakin vuosia sitten suunnittelimme muutaman instituuttiystäväni kanssa parin päivän patikkaretken. Olimme kokeneita retkeilijöitä, tunsimme varsin hyvin alueet, joilla kulkisimme, ja olimme varustautuneet hyvin useimpiin tilanteisiin. Saimme kuitenkin pian oppia, että ilman Pyhän Hengen ohjausta meidän varusteemme ja tietomme olisivat olleet lähes hyödyttömiä.

Muutama päivä ennen retkeämme taivas oli selkeä ja lämpötilat kohtalaisia. Päämääränämme oli Mount Chocorua -vuori New Hampshiren osavaltiossa sijaitsevassa White Mountains -vuoristossa. Vaikka onkin totta, etteivät alueemme vuoret pääse ylpeilemään niin korkeilla vuorenhuipuilla kuin on muualla maailmassa, niin korkeusero reitin alkukohdan ja vuorenhuipun välillä on usein varsin huomattava, ja Uusi-Englanti on tunnettu hyvin arvaamattomasta säästään.

Lähtöämme edeltävänä päivänä alkoi sataa. Yleensä se ei huolestuttanut minua; patikoidessamme satoi usein. Tällä kertaa kuitenkin tunsin lisääntyvää levottomuuden tunnetta. Tarkistin sääennusteen – heikkoja sadekuuroja, ei sen kummempaa. Silti minulla oli illan edetessä hyvin epämiellyttävä tunne. Tunne voimistui, kun valmistauduin menemään vuoteeseen, luin pyhiä kirjoituksiani ja pidin rukoukseni.

Lopulta menin rinkalleni ja kiskoin esiin White Mountain -kansallispuiston opaskarttani. Kun paikansin kartalta Mount Chocoruan, levottomuuden tunteeni kaksinkertaistui. Tunne oli niin voimakas, että harkitsin koko retken peruuttamista, mutta sekään ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Löysin erään toisen vuoren, joka meillä oli kiipeämisluettelossamme, ja minusta tuntui heti paremmalta. Pidettyäni rukouksen tämä uusi päämäärä tuntui hyvältä. Ainoana huolenani oli se, että mahdollisesti aiheuttaisin pettymyksen ystävälleni Glennille, joka oli nähnyt kovasti vaivaa suunnitellessaan tätä retkeä.

Seuraavana aamuna satoi yhä heikosti. Saavuttuamme kaikki lähtöpaikallemme lausuin ääneen huoleni ja kerroin ystävilleni rukouksistani ja tuntemuksistani. Helpotuksekseni kahdella muulla oli ollut samoja tuntemuksia, ja Glenn oli enemmän kuin halukas vaihtamaan kohdevuorta. Sitten rukoilimme ja pyysimme Herraa pitämään meistä huolta retkellämme ja auttamaan meitä tekemään oikeat päätökset. Meillä kaikilla oli hyvä tunne uusien suunnitelmiemme suhteen, ja lähdimme matkaan.

Vaikka sade jatkui, ajomme ja kiipeämisemme sujuivat ongelmitta. Päivällisen jälkeen sade lakkasi ja pilvet hajaantuivat paljastaen kauniin auringonlaskun. Mielialamme kohosi, ja kävimme nukkumaan.

Keskiyöllä heräsimme hyvin rajuun ukonilmaan, joka jatkui suurimman osan yötä. Vaikka leiripaikallamme sade, tuuli ja salamat olivat rajuja, emme tunteneet mitään uhkaavaa vaaraa. Salamointi oli paljon rajumpaa meistä itään, missä meistä käsin katsottuna salamat iskivät eräällä alueella miltei joka sekunti, ja sitä jatkui ainakin tunnin ajan. Vaivuin takaisin uneen hyvilläni siitä, etten itse ollut siellä. Loppuosalla retkeämme oli märkää, mutta matkamme sujui turvallisesti ja oli hyvin hauska.

Muutama päivä myöhemmin osallistuin instituutin grillausiltaan. Kaikki, jotka olivat olleet mukana patikkaretkellä, olivat paikalla. Kun Glenn saapui, hänellä oli kasvoillaan outo ilme. Hän näytti meille yhtä kohtaa White Mountainsin opaskirjasta. Siinä sanottiin, että vaikka Mount Chocorua ei ole yhtä korkea kuin sen vieressä olevat vuoret, niin sen paljaat rinteet ja sijainti tekevät sen vaaralliseksi, sillä se kuuluu niihin Pohjois-Amerikan vuoriin, joihin salama iskee useimmin. Me myös vahvistimme todeksi sen, että alue, jota näimme salamoiden pommittavan, oli Chocoruan alue.

Kuinka kiitollisia olimmekaan siitä, että Pyhä Henki oli varoittanut meitä menemästä sinne sillä kertaa.

Michael T. Richie kuuluu Scituaten seurakuntaan Providencen vaarnassa, Rhode Islandissa, Yhdysvalloissa.