Seitsemän opetusta evankeliumin viemisestä eteenpäin

Kaksi ensimmäistä asiaa, jotka opimme varhain pyrkiessämme olemaan hyviä jäsenlähetyssaarnaajia, ovat tehneet evankeliumin eteenpäin viemisen paljon helpommaksi: Me emme yksinkertaisesti pysty ennustamaan, kuka kiinnostuu evankeliumista ja kuka ei, eikä ystävystyminen ole edellytyksenä sille, että voi kutsua ihmisiä kuulemaan evankeliumista. Me huomasimme nämä periaatteet, kun olimme vastavihittyjä ja seurakuntamme lähetyssaarnaajat pyysivät meitä tekemään luettelon ihmisistä, joille voisimme kertoa evankeliumista. Meidän oli määrä aloittaa niistä, jotka olivat luettelomme kärjessä, ja alkaa ”valmistaa” heitä 12 askeleen ohjelman avulla. Ensimmäiseksi meidän oli määrä kutsua heidät kotiimme päivälliselle ja sen jälkeen mennä yhdessä johonkin kulttuuritilaisuuteen. Kuudes, seitsemäs ja kahdeksas askel olivat sitä, että kutsuisimme heidät kirkkoon, antaisimme heille Mormonin kirjan ja pyytäisimme heitä osallistumaan lähetystyökeskusteluihin. Ohjelma huipentui kahdenteentoista askeleeseen – kasteeseen.

Laadimme kuuliaisesti kyseisen luettelon ja laitoimme sen kärkeen niiden ihmisten nimet, joiden ajattelimme todennäköisimmin olevan kiinnostuneita evankeliumista. He näyttivät ”ihanteellisilta mormoneilta” – he olivat ihmisiä, joiden arvot, kuten puhdas elämä ja sitoutuminen perheeseen, näyttivät samanlaisilta kuin omamme. Sitten aloimme ystävystyä heihin lähemmin ahtaen lisää seuraelämän tapahtumia jo valmiiksi kiireiseen elämäämme. Päästessämme kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen askeleen kohdalle ne, joiden ajattelimme saattavan olla kiinnostuneita kuulemaan lisää evankeliumista, kieltäytyivät yksi toisensa jälkeen kutsustamme. Kutsumme eivät loukanneet heitä, mutta omalla tavallaan he kertoivat meille olevansa tyytyväisiä nykyiseen tapaansa suhtautua uskontoon. Vaikka uurastimme monta kuukautta, emme löytäneet ketään, joka olisi ollut kiinnostunut kuulemaan lisää evankeliumista.

Sitten seurakuntaamme siirrettiin uudet lähetyssaarnaajat. Tietämättä mitään siitä, mitä olimme tehneet, he tulivat kotiimme, levittivät pöydälle samanlaisen kaavion ja pyysivät meitä laatimaan luettelon ihmisistä, joiden kanssa voisimme ystävystyä lähemmin ja joita voisimme valmistaa siihen, että heille voitaisiin opettaa evankeliumia. Me vastustelimme: ”Olemme yrittäneet tätä. Siihen meni kauan aikaa, eikä se toiminut.” Selitimme, että tunsimme vilpittömästi yrittäneemme jokaisen kanssa, jonka ajattelimme mahdollisesti kuuntelevan lähetyssaarnaajien opetusta.

Lähetyssaarnaajat tarvitsivat epätoivoisesti nimiviitteitä ja anelivat: ”Ettekö tunne ketään, jonka luo voisimme mennä?” Annoimme heille neljän avioparin nimet, jotka olimme jättäneet pois alkuperäisestä luettelostamme. Heidän joukossaan olivat Taylorit (nimet on muutettu). Varoitimme, että vaikka lähetyssaarnaajat varmasti voisivatkin koputtaa Taylorien oveen, se olisi ajanhukkaa. Ken suhtautui kielteisesti kaikenlaisiin järjestäytyneisiin uskontoihin. Lisäksi hän oli kova rugbyn pelaaja ja oluen suurkuluttaja.

Myöhemmin lähetyssaarnaajat palasivat riemuissaan. Taylorit olivat pyytäneet heidät sisään, kuunnelleet ensimmäisen keskustelun ja pyytäneet heitä palaamaan toista keskustelua varten. Jälkeenpäin meistä tuli Taylorien kanssa läheiset ystävät osallistuessamme yhdessä lähetystyökeskusteluihin. Emme olisi koskaan kuvitelleet, että he olisivat yhtään kiinnostuneita evankeliumista.

Tämä kokemus opetti meille, että me emme yksinkertaisesti voi tietää etukäteen, kuka on kiinnostunut saamaan lisää tietoa kirkosta ja kuka ei. Luulimme osaavamme arvostella ihmisiä, ja siksi suljimme luettelostamme monia sellaisia ihmisiä, joiden elämäntapa, tottumukset tai ulkomuoto saivat heidät näyttämään epätodennäköisiltä opetettavilta. Kun kuitenkin mietimme niitä, jotka ovat liittyneet kirkkoon, on selvää, että vain harvat heistä olisivat olleet ”todennäköisten jäsenten” luettelossamme tullessaan ensimmäisen kerran kosketuksiin kirkon kanssa.

Monet, jotka ottavat evankeliumin vastaan, ovat vaikeuksissa tai tarvitsevia (ks. Alma 32:2–3). Evankeliumin mukainen elämä muuttaa heidät. Ainoa keino, jonka kautta kaikki ihmiset voivat saada mahdollisuuden valita tai hylätä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, on se, että me arvostelematta kutsumme heitä seuraamaan Vapahtajaa.

Tämä kokemus opetti meille myös sen, että useimmissa tapauksissa meidän ei tarvitse syventää suhdettamme läheiseksi ystävyydeksi edellytyksenä sille, että voisimme kutsua muita kuulemaan lisää evankeliumista. Useimpien naapuriemme, opiskelutoveriemme, työtoveriemme, kauppa-apulaisten ja samassa bussissa kulkevien kohdalla tämä ei ollut tarpeellista.

Kokoaikaiset lähetyssaarnaajat eivät esimerkiksi odota sitä, että he ystävystyvät tapaamiensa ihmisten kanssa. He puhuvat kaikkien kanssa. Luottamuksellinen suhde rakentuu, kun heillä on tilaisuus opettaa. Viimeisten 20 vuoden aikana emme ole huomanneet mitään yhteyttä sen välillä, kuinka läheinen ystävyyssuhde on, ja sen välillä, kuinka todennäköisesti henkilö kiinnostuu kuulemaan evankeliumista lisää. Mutta käänteisesti se on miltei aina totta: Jokaisesta, joka ottaa kutsun vastaan, tulee läheinen ystävä riippumatta siitä, meneekö hän loppujen lopuksi kasteelle vai ei. Olemme myös oppineet, että vaikka ihmiset torjuisivat kutsumme, he eivät loukkaannu, jos he voivat tuntea meidän rakkautemme ja Jumalan rakkauden, kun kutsumme heitä kuulemaan Kristuksen evankeliumista. Tavallisesti he ovat ilmaisseet kiitollisuutta siitä, että välitimme heistä niin paljon, että halusimme kertoa heille jostakin niin henkilökohtaisesta ja tärkeästä.

Opimme kolmannen asian, kun lähetyssaarnaajat olivat kodissamme opettamassa Claytonin ammattitoveria Jackia. Toinen lähetyssaarnaajista oli vasta aloittanut lähetystyönsä, ja hänen vanhemmalla toverillaan, joka oli Argentiinasta, oli vielä vaikeuksia englannin kielen kanssa. Sen vuoksi, kun kysymyksiä ilmaantui, Jack esitti ne vaistomaisesti Claytonille, joka vastasi – luottaen siihen, että hän pystyisi vastaamaan selkeämmin ja vakuuttavammin kuin nämä lähetyssaarnaajat pystyisivät. Keskustelu alkoi edetä kaavamaisesti lähetyssaarnaajien opettaessa periaatteen, Jackin esittäessä kysymyksen, Claytonin vastatessa siihen ja lähetyssaarnaajien opettaessa sitten seuraavan periaatteen. Sitten Jack esitti vaikean kysymyksen, johon Claytonilla ei ollutkaan valmista vastausta. Ja samalla kun Clayton mietti, argentiinalainen vanhin esitti Hengen ohjaamana syvällisen vastauksen. Kun Jack esitti seuraavan kysymyksen, Clayton odotti nähdäkseen, pystyisikö tämä vanhin vastaamaan jälleen – ja hän pystyi. Opimme tärkeän asian evankeliumin viemisestä eteenpäin. Lähetyssaarnaajien kokemattomuudesta huolimatta me voimme luottaa siihen, että he opettavat evankeliumia hyvin, koska Herra tekee kykeneväksi sen, jonka Hän kutsuu.

Neljäs näkemys muotoutui, kun olimme siirtämässä vanhaa ja painavaa jääkaappia erään sellaisen vanhemman sisaren kellarikerroksesta, jonka luona Clayton kävi kotiopetuksella. Olimme yrittäneet löytää seurakunnasta jonkun jäsenen auttamaan meitä, mutta emme olleet onnistuneet. Epätoivoisina pyysimme Jimiä, kirkkoon kuulumatonta naapuria, joka mielihyvin suostui auttamaan. Oli kuuma ja inhottavan kostea kesäpäivä, ja pian vaatteemme olivat hiestä märkiä. Kun olimme päässeet portaikon ensimmäiseen käänteeseen ja saaneet laskettua jääkaapin porrastasanteelle, Jim sanoi: ”No, kerropas minulle mormonikirkosta.”

Pyyhkien hikeä otsaltaan Clayton vastasi: ”Totta puhuen, tämä on sitä.” Sitten hän selitti, kuinka kotiopetus toimii, ja mainitsi, kuinka paljon tämä sisar tarvitsi meitä. Kerroimme hänelle myös, että koska opiskelijoita ja heidän perheitään muutti koko ajan seurakuntamme alueelle ja alueelta pois, meidän perheemme oli usein auttamassa jotakuta muuttoauton kuormaamisessa tai purkamisessa.

Jim suhtautui epäillen. ”Meidän kirkossamme vain kuunnellaan saarna ja mennään kotiin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka saattaisi tarvita apuani. Kukaan ei koskaan pyydä, enkä itse osaa mitenkään tarjoutua. Pyydäthän taas minua, kun tarvitset ylimääräistä käsiparia? Minusta tämä on mukavaa.” Vaikka Clayton oli aikaisemmin turhaan yrittänyt saada Jimiä mukaan keskusteluihin uskonnosta, Jim ei ollut kiinnostunut. Mutta häntä kiinnostivat mahdollisuudet auttaa muita.

Tämän kokemuksen kautta opimme, että monet ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä, tuntevat tarvetta palvella. Kristuksen valo luo tämän halun auttaa. Kun pyydämme ihmisiä tutkimaan kirkkoa korostaen sen oppia, me emme useinkaan ymmärrä, mitä ihmiset ovat alun pitäen etsimässä. Kun saamme heidät mukaamme palvelemaan muita, he usein huomaavat, että kirkko täyttää yhden tärkeän tarpeen.

Se, että pyydämme muita auttamaan meitä kirkon työssämme, auttaa heitä tuntemaan itsensä tarpeellisiksi ja auttaa heitä tuntemaan Hengen vaikutuksen. Näiden tunteiden myötä monet ihmiset sitten käsittävät, että heidän elämästään on puuttunut jotakin. Auttamalla meitä täyttämään Jumalan tahdon Jim oppi paljon enemmän siitä, miltä kirkko tuntuu, kuin hän olisi koskaan voinut osallistumalla keskusteluun tai seurakunnan tilaisuuteen. Tämän seurauksena Jim otti jälkeenpäin vastaan kutsumme osallistua lähetystyökeskusteluihin.

Vaikka Jim näki kirkossamme paljon totuutta ja hyvää, hän päätti kolmannen keskustelun jälkeen olla jatkamatta tutkimistaan. Olimme pettyneitä, vaikka tiedämmekin, että monet niistä, jotka lopettavat tutkimisen, myöhemmin kuuntelevat ja ottavat evankeliumin vastaan. Mutta tämä opetti meille viidennen arvokkaan asian koskien jäsenlähetystyötä – käsitimme, että lähetyssaarnaajina olimme onnistuneet . Jimistä oli tullut suurenmoinen ystävä, ja olimme antaneet hänelle mahdollisuuden ymmärtää Jeesuksen Kristuksen evankeliumia entistä syvällisemmin. Astuipa hän koskaan kasteen vesiin tai ei, hän on ottanut askeleen oman iankaikkisen edistymisensä polulla ja tehnyt joitakin tärkeitä oikeita valintoja. Useimmat meistä pelkäävät epäonnistumista. Kun ymmärsimme, että jäsenlähetyssaarnaajina me onnistumme, kun pyydämme ihmisiä oppimaan totuutta ja ottamaan sen vastaan, niin se pelko, joka esti meitä kertomasta evankeliumista, suurelta osin hälveni.

Kahdentoista apostolin koorumin jäsenen, vanhin M. Russell Ballardin neuvon noudattaminen on opettanut meille kuudennen asian: Koska meillä on kiireisessä elämässämme niin paljon tehtävää, me tarvitsemme aikarajoja. Pidimmepä siitä tai emme, meillä on taipumus lykätä sellaisia asioita, joilla ei ole aikarajaa, samalla kun ne asiat, jotka täytyy saada kuntoon tiettyyn ajankohtaan mennessä, näyttävät tulevan tehdyiksi. Ilman täsmällisiä aikarajoja jopa iankaikkisesti tärkeät, palkitsevat velvollisuudet – kuten lähetystyö – voivat helposti jäädä kaiken muun varjoon.

Meitä auttaakseen vanhin Ballard on pyytänyt, että me säännöllisesti kirjoittaisimme muistiin päivämäärän. Hän nimenomaan neuvoi, ettei meidän tarvitse kirjoittaa muistiin nimeä. Sen sijaan vanhin Ballard antoi meille haasteen valita päivämäärän osoituksena sitoutumisesta Herralle. Hän lupasi, että jos me sitten etsimme kaikki tilaisuudet puhua evankeliumista mahdollisimman monelle ihmiselle, Herra on siunaava meitä niin, että siihen päivämäärään mennessä tapaamme jonkun, joka ottaa vastaan kutsumme kuunnella lähetyssaarnaajia.² Olemme yhdessä ottaneet vanhin Ballardin haasteen vastaan ja olemme joka vuosi löytäneet jonkun, jota lähetyssaarnaajat ovat voineet opettaa. Joka kerta kun olemme rukoillen asettaneet päivämäärän, Herra on järjestänyt jonkun meidän opetettavaksemme.

Mutta harvoin nämä ihmiset ovat löytyneet helposti. Siihen on tarvittu päivittäistä rukousta ja usein toistuvaa paastoamista sekä sitä, että olemme luoneet tilaisuuksia evankeliumiaiheisille keskusteluille. Meistä on ollut hyödyllistä käyttää keskusteluissamme ”mormoni”-lauseita, joilla viittaamme kirkon toimintoihin, lähetystyössä palveleviin lapsiimme, kokemuksiimme kirkon tehtävissä ja niin edelleen. Kun käytämme näitä lauseita, on aivan kuin avaisimme oven ja kutsuisimme toisen ihmisen astumaan sisään ja keskustelemaan kirkosta. Useimmat ihmiset päättävät olla astumatta siitä ovesta, eikä siinä mitään. Mutta toisinaan he kysyvät meiltä kirkosta. Sitten me vastaamme heidän kysymyksiinsä. Ja tilanteen mukaan avaamme toisen oven – pyydämme heitä kirkon kokoukseen tai kotiimme, jotta voimme kertoa heille lisää. Useimmat niistä, joita olemme kutsuneet, kieltäytyvät, mutta jotkut ottavat kutsun vastaan. Lopputuloksesta riippumatta olemme huomanneet, että jos he tuntevat meidän rakkautemme, he usein ilmaisevat olevansa kiitollisia siitä, että välitimme heistä niin paljon että kutsuimme heidät.

Useita vuosia sitten vanhin Christensen asetti päivämääräksi tammikuun 31. päivän. Tammikuu alkoi, ja vaikka hän olikin aloittanut keskusteluja kymmenien ihmisten kanssa ja kutsunut useita heistä tapaamaan lähetyssaarnaajat, hän ei ollut onnistunut löytämään ketään, joka olisi ollut kiinnostunut. Hänen oli määrä matkustaa tammikuun 20. päivänä Honoluluun Havaijiin akateemiseen konferenssiin, ja hänen aikataulunsa näytti sellaiselta, että ainoa mahdollisuus tavata henkilö, jonka hän voisi esitellä lähetyssaarnaajille, oli joko lennolla Havaijiin tai sieltä takaisin. Muuta aikaa ei ollut. Hän pyysi päivittäisessä rukouksessa, että Jumala antaisi lentokoneessa jonkun sellaisen istua hänen viereensä, joka ottaisi hänen kutsunsa vastaan.

Kaikkien näiden ponnistelujen jälkeen Clayton ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki vierustoverinsa – miehen nimeltä Vinnie, jonka yllä oli räikeä vatsalle asti napittamaton havaijilaispaita ja jonka karvaisella rinnalla riippui kolme kultaketjua. Vinnie selitti, että hän teki joka vuosi 11 kuukautta töitä saadakseen riittävästi rahaa säästöön, jotta voisi karata talvella kuukaudeksi Havaijiin jahtaamaan naisia. Clayton oli hyvin pettynyt. Hän oli yrittänyt ja rukoillut niin kovasti löytääkseen jonkun –ja sen sijaan hän joutuikin istumaan sellaisen miehen vieressä, jossa ei tuntunut olevan uskonnollisuuden häivääkään. Masentuneena Clayton ryhtyi lukemaan.

Kun lentoemäntä toi lounaan, Clayton laski kirjansa kädestään ja aloitti jutustelun vierustoverinsa kanssa. Vinnie kysyi Claytonilta, oliko tämä ollut Havaijissa aikaisemmin, ja Clayton vastasi, että hän oli osallistunut kielikoulutukseen Laiessa ollessaan matkalla Koreaan, jossa hän oli palvellut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetystyössä. Yllättäen Vinnie laski haarukkansa ja kysyi: ”Oletko sinä sitten mormoni? Kuluneen vuoden aikana olen kokenut jotakin hyvin omituista. En ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut uskonnosta, mutta minussa on herännyt kasvava uteliaisuus saada tietää lisää mormoneista. En tiedä, miksi. Voisitko sinä kertoa minulle vähän kirkostasi?”

Seuraavien kolmen tunnin ajan ihanan hengen vallitessa he keskustelivat Jeesuksen Kristuksen evankeliumista uskonkappale uskonkappaleelta. Useaan otteeseen loppulennon aikana Vinnie keskeytti kiittääkseen Claytonia siitä, että tämä kertoi hänelle kirkosta. Kun lentokone laskeutui, Clayton kertoi Vinnielle, että tämän kotikaupungissa oli lähetyssaarnaajia, ja kysyi, voisivatko he käydä hänen luonaan, kun hän palaisi. Vinnie kysyi, oliko Honolulussa lähetyssaarnaajia. Clayton sai tämän kultaisen vastauksen rukouksiinsa, kun hän käytti ”mormoni”-lausetta avaamaan keskustelun ja lakkasi arvostelemasta sitä, mitä saattaisi olla Vinnien sydämessä.

Seitsemännen asian me opimme tämän kokemuksen kautta: Kun uutterasti palvelemme kirkossa, voimme odottaa Jumalan siunaavan meitä ihmeillä ryhtyessämme tekemään sitä, mitä Hän on käskenyt (ks. 1. Nefi 3:7). Yhtälössä, joka määrittää, pystymmekö löytämään ihmisiä lähetyssaarnaajien opetettaviksi, Jumalan rooli on vakio, ei muuttuja. Hän pitää aina lupauksensa. Ainoana muuttujana on se, onko meillä uskoa sitoutua, totella ja odottaa ihmeitä. Niiden kiireisten miesten ja naisten, jotka johtavat meidän seurakuntiamme ja vaarnojamme (tai piirejämme), on tarpeen osoittaa tätä yksinkertaista uskoa muita jäseniä enemmän – koska elleivät he pysty puhumaan evankeliumin eteenpäin viemisestä käyttäen preesensiä ja yksikön 1. persoonaa, he eivät pysty innoittamaan muita täyttämään profeettamme kutsua olla jäsenlähetyssaarnaajia.

Monet meistä tuntevat ihmisiä, jotka tuntuvat olevan ”luontaisia lähetyssaarnaajia”, miltei ikään kuin heillä olisi synnynnäinen lahja, joka tekee evankeliumin eteenpäin viemisen heille helpoksi. Meiltä se ei ainakaan käy luontaisesti. Huomasimme työn olevan alussa hankalaa ja pelottavaa, mutta näiden seitsemän asian oppiminen ja niiden mukaan toimiminen ovat auttaneet meitä kertomaan evankeliumista siten, että siitä on tullut luonnollista.

Siunauksia, joita on tullut perheellemme tehdessämme tätä työtä, on mahdoton laskea. Lähetystyö on tuonut Jumalan Hengen kotiimme ja sydämiimme. Esimerkiksi nelisen vuotta sitten kutsuimme Sunilin, yhden Claytonin entisistä oppilaista, osallistumaan lähetystyökeskusteluihin kodissamme. Lähetyssaarnaajat opettivat hienosti, ja keskustelun päätteeksi he kumpikin todistivat niistä totuuksista, joita he olivat opettaneet meille. Me kumpikin lausuimme oman todistuksemme, ja Clayton pyysi toista lähetyssaarnaajaa pitämään lopuksi rukouksen. Juuri silloin poikamme Spencer nosti kätensä. ”Isä, saanko minä sanoa jotakin?” Sitten hän nousi seisomaan, katsoi Sunilia viattomana ja sanoi: ”Sunil, minä olen vasta 11-vuotias, mutta haluan sinun tietävän, että se, mitä lähetyssaarnaajat ovat opettaneet sinulle tänä iltana, on totta. Minä tiedän, että Jumala elää. Tiedän, että sinä ja minä olemme Hänen poikiaan ja että Joseph Smith oli todella Jumalan profeetta.” Kun poikamme kertoi tunteistaan, huoneeseen tuli suloinen, voimallinen henki.

Seuraavana päivänä Sunil lähetti sähköpostiviestin ja kertoi, että vaikka hän olikin arvostanut sitä, kuinka selkeästi lähetyssaarnaajat ja me olimme selittäneet uskonkäsityksiämme keskustelun aikana, niin ”kun teidän poikanne nousi seisomaan ja sanoi nuo sanat, tunsin sisimmässäni jotakin, mitä en ole tuntenut koskaan aikaisemmin. Tämän täytyy olla sitä, mitä te tarkoitatte puhuessanne Jumalan Hengestä.”

Pyrkiessämme viemään evankeliumia eteenpäin elämäämme on tullut monia siunauksia ja ystäviä. Mutta yksi parhaimmista on ollut tämä siunaus: Se, että olemme säännöllisesti pyytäneet lähetyssaarnaajia auttamaan meitä perheenä opettamaan evankeliumia uusille ja vanhoille ystäville Pyhän Hengen voimalla, on vaikuttanut syvästi viiden lapsemme uskoon ja tuonut kotiimme Jumalan Hengen.