Katso koko ajan rantaa

Kanoottiretki eräälle saarelle läheisessä kansallispuistossa kuulosti täydelliseltä tilaisuudelta päästä lähemmäksi poikaani. Seurakuntamme Aaronin pappeuden johtohenkilöt ja nuoret miehet olivat kuukausien ajan suunnitelleet retkeä, ja minulla oli mahdollisuus lähteä heidän mukaansa.

Poikani McKay oli huippukunnossa, koska hän oli mukana lukion kolmessa urheilujoukkueessa. Luultavasti se on yksi syy siihen, että johtajat panivat meidät samaan kanoottiin – he tiesivät, että hän pystyisi tarvittaessa melomaan kovaa. Minä olin jonkin verran harrastanut melontaa, joten tuntui siltä, että me olisimme hyvä pari.

Odotin myös innolla sitä, että meillä olisi järvellä aikaa jutella. McKay oli kokenut paljon kaikenlaista äitinsä kuoleman jälkeen, enkä minä ollut aina osannut vastata parhaalla tavalla siihen, mitä hän tarvitsi ja mistä hän oli kiinnostunut.

Saimme koulutusta, meillä oli pelastusliivit, osasimme uida ja meillä oli oppaina kokeneita johtajia.

Se, mitä emme olleet ottaneet huomioon, oli tuuli. Olimme meloneet useita kilometrejä, sitten ylittäneet järven selän ja olimme lähestymässä rantaa, kun yhtäkkiä nousi epätavallisen voimakas vastatuuli.

Muut kanootit onnistuivat pääsemään rantaan, mutta McKay ja minä olimme viimeisessä kanootissa. Aallokko yltyi yhä voimakkaammaksi, ja me olimme ajautumassa pois reitiltä, vaikka meloimme melomistamme yrittäen päästä edes jonkin verran eteenpäin. Aloin uupua ja huolestua. Painoin melan veteen ja meloin kaikin voimin yrittäen ohjata meitä takaisin reitille, mutta näytti siltä, että pysyimme koko ajan samassa paikassa.

Kanootti oli jo kaatumaisillaan, kun viimein myönsin ääneen, etten tiennyt, olisiko minulla enää voimia jatkaa. Silloin poikani sanoi: ”Sinä katsot aaltoja, isä. Ei sillä tavalla pääse mihinkään. Sinun pitää katsoa koko ajan rantaa. Näetkö tuon puun tuolla kukkulalla? Se on meidän kiintopisteemme. Keskity siihen, niin me onnistumme.”

Hän oli oikeassa. Kun keskityin katsomaan puuta, pysyin suunnassa. Tunsin käsivarsissani uutta voimaa. McKay huusi melontarytmiä: ”Veto. Lepo. Veto. Lepo.” Ja vakaasti liikuimme eteenpäin.

Pääsimme rantaan, muut tulivat auttamaan, ja me istahdimme vetämään henkeä. Sinä iltana teltassa me – isä ja poika – puhuimme kokemuksestamme.

Yhdessä muistimme, mitä presidentti Thomas S. Monson on opettanut Herran majakasta: ”Se viitoittaa väylän elämän myrskyjen halki. Se kutsuu: ’Tämä on tie turvaan. Tämä on tie kotiin.’”¹

Sinä iltapäivänä eräs puu rannalla oli ollut meidän majakkamme. Kun minä olin jo luopua toivosta, poikani oli viisaasti neuvonut minua olemaan katsomatta aaltoja vaan katsomaan koko ajan rantaa. Ja yhdessä olimme selviytyneet – useammassakin mielessä.