Kirkko Brasiliassa tulevaisuus on vihdoin koittanut

Profetiassa, jonka kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Melvin J. Ballard (1873–1939) lausui Argentiinassa vuonna 1926, annettiin ymmärtää, että kasvu olisi tällä alueella alussa hidasta mutta jonakin päivänä se olisi voimakasta. Hän profetoi: ”Herran työ kasvaa täällä jonkin aikaa hitaasti aivan kuin tammi kasvaa hitaasti terhosta. Se ei kasva vartta päivässä auringonkukan tavoin, joka kasvaa nopeasti ja sitten kuolee.”²

Vuonna 1935 avatun Brasilian lähetyskentän varhaisina vuosina kirkkoon liittyi hyvin vähän ihmisiä. Kirkko toimi pääasiassa saksan kielellä vuoteen 1940 asti, jolloin kieleksi vaihdettiin portugali, valtion virallinen kieli. Lähetyssaarnaajia palveli lukuisissa kaupungeissa eri puolilla maata, kunnes toinen maailmansota pakotti heidät lähtemään maasta. Sodan jälkeen lähetyssaarnaajat palasivat ja työ aloitettiin jälleen.

Campinasin kaupungissa São Paulon osavaltiossa kirkkoon liittyi useita nuoria miehiä ja naisia, ja he pysyivät uskollisina. Yksi näistä varhaisista jäsenistä oli Antônio Carlos Camargo. Hän liittyi kirkkoon teini-iässä vuonna 1947, seurusteli ja solmi avioliiton kirkon jäsenen kanssa, ja vuonna 1954 hän aloitti opinnot Brigham Youngin yliopistossa ja myöhemmin Utahin yliopistossa. Hän ja hänen vaimonsa palasivat Brasiliaan vuonna 1963, koska hän sai työpaikan tekstiiliyrityksessä, ja he yllättyivät kirkossa tapahtuneesta kasvusta. Kun he olivat lähteneet vuonna 1954, maassa oli ollut vain muutamia pieniä lähetysseurakuntia, joita johtivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat. Kuitenkin niiden yhdeksän vuoden aikana, jotka he olivat pois maasta, kirkkoon liittyi 16 000 brasilialaista. Heidän joukossaan oli monia nuoria perheitä, joilla oli vankkaa johtamistaitoa ja jotka olivat uskollisen sitoutuneita. Antônio sanoi: ”He olivat suuria ja jaloja henkiä, jotka Herra valitsi täällä São Paulossa.”³

Vuonna 1966 eli 31 vuotta Brasilian lähetyskentän avaamisen jälkeen perustettiin Etelä-Amerikan ensimmäinen vaarna São Pauloon. Vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985), silloinen kahdentoista apostolin koorumin jäsen, järjesti vaarnan, jonka johtajaksi tuli Walter Spät ja tämän toiseksi neuvonantajaksi Antônio.

Vain muutamat uusista johtohenkilöistä olivat koskaan nähneet toimivaa vaarnaa. Mutta Herra oli valmistanut Antôniota, jolla oli merkittävää kokemusta kirkosta Yhdysvalloissa ja joka kykeni auttamaan vaarnan johtokuntaa. Sen ensimmäisen vaarnan seurakuntien johtohenkilöistä tuli johtajia moniin muihin vaarnoihin. Heidän vaikutuksensa tuntui eri puolilla maata, kun vaarnoja alettiin perustaa vaikuttavaan tahtiin.

Eräs odottamaton ilmoitus kannusti kirkon suurempaan kasvuun Brasiliassa: temppelin rakentaminen. Jäsenet tiesivät temppelien tärkeyden, mutta useimmat olivat nähneet niitä vain valokuvissa. Lähimmät temppelit olivat Yhdysvalloissa, tuhansien kilometrien päässä. Presidentti Kimball vieraili Brasiliassa maaliskuussa 1975, ja aluekonferenssissa hän ilmoitti temppelin rakentamisesta São Pauloon. Suuret odotukset ja taloudelliset uhraukset johtivat sen valmistumiseen vuonna 1978. Jäsenet auttoivat temppelin rakennuskustannusten maksamisessa tekemällä lahjoituksia. Monet heistä myivät autonsa, korujaan ja maata saadakseen varoja lahjoituksiinsa.

Temppelin vihkimistä loka- ja marraskuussa 1978 edelsi pappeutta koskeva ilmoitus, joka saatiin kesäkuussa 1978 (ks. Virallinen julistus 2). Tämä ilmoitus merkitsi sitä, että kaikki kelvolliset jäsenet Brasiliassa voisivat osallistua temppelin vihkimiseen ja päästä osallisiksi sen siunauksista.

Kuva

Daytime shot of the Sao Paulo Brazil Temple.

Pappeutta koskeva ilmoitus ja temppelin vihkiminen sysäsivät liikkeelle yhden suurimmista lähetystyömenestyksistä, mitä on koskaan koettu kirkossa: seuraavien kahden vuosikymmenen aikana kirkkoon liittyi yli 700 000 brasilialaista.

Muutkin tapahtumat vauhdittivat tätä kasvua. Maa kävi läpi tärkeitä poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka helpottivat kasvua. Monet brasilialaiset muuttivat kaupunkeihin ja alkoivat suhtautua avoimemmin uusiin uskontoihin. Samaan aikaan presidentti Kimball pyysi brasilialaisia vaarnanjohtajia asettamaan tavoitteita lähetystyöpalveluun kutsuttavien brasilialaisten nuorten lukumäärän lisäämiseksi. Pian yli puolet Brasiliassa palvelevista lähetyssaarnaajista oli syntyperäisiä brasilialaisia. Näistä kotiin palanneista lähetyssaarnaajista tuli myöhemmin kirkon sikäläisiä johtohenkilöitä.

Mutta kirkon kasvu toi esiin erään haasteen: jäsenten kokemuksen puutteen. Tällä haasteella oli kuitenkin myönteinen seuraus: se edellytti kasvavaa uskoa ja hengellistä opastusta jäsenten keskuudessa. Esimerkiksi marraskuussa 1992 perustettiin vaarna Uruguaianassa, joka sijaitsee Etelä-Brasilian länsiosassa, kaukana kirkon vakiintuneista vaarnoista. Kun uskollinen ja pitkäaikainen kirkon jäsen José Candido Ferreira dos Santos kutsuttiin vasta perustetun vaarnan patriarkaksi, hän oli huolissaan. Hän selitti johtavalle auktoriteetille: ”En minä voi olla patriarkka. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä patriarkka on. En muista koskaan tavanneeni patriarkkaa, eikä minulla ole omaa patriarkallista siunausta.” Johtava auktoriteetti ehdotti ratkaisua. Läheisessä Alegreten kaupungissa oli myös vastikään kutsuttu uusi patriarkka – Ruí Antônio Dávila – joka oli samanlaisessa tilanteessa. Näiden kahden patriarkan piti antaa toinen toiselleen patriarkallinen siunaus.

Kun veli Santos sai siunauksensa veli Dávilalta, hän yllättyi kuullessaan lausuttavan sellaisia siunauksia, jotka liittyivät hänen menneisyyteensä ja hänen henkilökohtaisiin toiveisiinsa, joita patriarkka ei voinut mitenkään tietää. Kun veli Santos puolestaan lausui siunauksen veli Dávilalle, niin jälleen vuodatettiin kyyneliä, sillä sama kokemus toistui. Jälkeenpäin nämä kaksi miestä syleilivät toisiaan ymmärtäen syvällisesti, mitä oli juuri tapahtunut.⁴ Aivan kuten Henki oli innoittanut heitä antamaan nuo ensimmäiset patriarkalliset siunauksensa, samoin Henki innoitti heitä, kun he antoivat satoja siunauksia lisää. Herra on suonut monia vastaavia hengellisiä siunauksia maassa, jossa kokemus kirkosta on ollut rajallinen.

Toisena haasteena jäsenten keskuudessa oli koulutuksen puute. Usein kun lähetyssaarnaajat palasivat kotiin, he olivat hengellisesti valmistautuneita mutta heiltä puuttui koulutus, jotta he olisivat saaneet kunnon työpaikan. Reinaldo Barreto, joka on vaarnanjohtaja São Paulossa, selittää: ”Oli hyvin haasteellista löytää työtä. Monet lähetyssaarnaajat menettivät toivon edistymisestä ja menettivät jopa sen hengellisen vahvuuden, joka heillä oli ollut heidän ollessaan lähetystyössä.” Koulutus oli usein ratkaisu tämän haasteen voittamiseen.

Niinpä jatkuva koulutusrahasto, jonka presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) perusti vuonna 2001, on siunannut tuhansia brasilialaisia kotiin palanneita lähetyssaarnaajia. Se tarjoaa heille koulutusmahdollisuuksia, jotka ovat johtaneet parempaan työllistymiseen. Jäsenet pystyvät paremmin elättämään perheen ja jatkamaan opintojaan vielä pidemmälle. Vaarnanjohtaja Barreto, josta tuli jatkuvan koulutusrahaston johtaja Brasiliassa, on sanonut: ”On siunaus nähdä, kuinka nuoret jäsenet suorittavat opintonsa loppuun ja saavat hyvän työpaikan, mutta ohjelman todellinen menestys on siinä, kun näkee heidän itseluottamuksensa vahvistuvan. Heillä on enemmän toivoa.”⁵

Kirkon vahvuutena Brasiliassa ei ole vain jäsenten lukumäärä vaan myös heidän omistautuneisuutensa evankeliumille. Esimerkiksi Gelson Pizziranille, nykyään eläkkeellä olevalle lentoyhtiön entiselle hallinnolliselle johtajalle, tarjottiin haasteellista ja tuottoisaa työtä: osallistua uuden lentoyhtiön perustamiseen Brasiliassa. Samaan aikaan hänet ja hänen vaimonsa Míriam kutsuttiin johtamaan Brasílian lähetyskenttää. Ei ollut epäilystäkään siitä, mitä he tekisivät. Siitä asti, kun heidät oli teini-iässä kastettu, he ovat omistaneet elämänsä kirkolle. Ennen naimisiinmenoa veli Pizzirani kutsuttiin palvelemaan seurakunnanjohtajana. Vaarnanjohtajaksi hänet kutsuttiin 25-vuotiaana, ja hän on ottanut vastaan muitakin tehtäviä, kuten vyöhykeseitsenkymmenen tehtävän. Sisar Pizzirani on palvellut vaarnan ja seurakunnan Apuyhdistyksen, Nuorten Naisten ja Alkeisyhdistyksen tehtävissä. Hän ilmaisi evankeliumin siunauksiin liittyviä tuntemuksiaan: ”Elämääni on siunattu syvällisesti, koska olen pyrkinyt pitämään käskyt. Jokaista pitämääni käskyä kohden saan siunauksen.”⁶

Kun he olivat päättäneet lähetystyönsä Brasílian lähetyskentällä, heidän suunnitelmansa asettua kotiin muuttuivat, kun heidät kutsuttiin lyhyeksi aikaa johtamaan Campinasin lähetyskenttää Brasiliassa. Levättyään muutaman kuukauden he ottivat vuonna 2013 vastaan kutsun palvella Recifen temppelin johtajana ja emäntänä. Toinen lähetyssaarnaajista, joka kastoi veli Pizziranin, kutsuttiin äskettäin vaimonsa kanssa palvelemaan Recifen temppelissä, missä lähetyssaarnaaja ja käännynnäinen palvelevat nyt yhdessä.

Pizziranien esimerkki siitä, miten he ovat luopuneet uramahdollisuuksista palvellakseen Herraa, on vaikuttava mutta ei tavaton uskollisten jäsenten keskuudessa Brasiliassa.

Niiden sadan vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Zapfin perheen saapumisesta Brasiliaan, on tapahtunut lukuisia myönteisiä muutoksia mutta myös ajoittaisia takaiskuja. Profeetat, jotka ovat käyneet maassa, eivät ole kuitenkaan koskaan epäröineet ilmaista uskoa maan tulevaisuuteen. Nämä profetiat alkavat kantaa hedelmää, kun Brasilia ottaa paikkansa maailmassa taloudellisen kasvun ja kehityksen johtajana. Zapfien jälkeläiset – sekä heidän kirjaimelliset jälkeläisensä että ne, jotka ovat seuranneet heidän jalanjälkiään evankeliumissa – korjaavat uutteran työn ja kärsivällisyyden satoa, joka on seurausta varhaisista ponnisteluista kylvää evankeliumin siemeniä. Vanhin Melvin J. Ballardin vuonna 1926 lausuman profetian toinen osuus on toteutunut: ”Tuhannet tulevat liittymään kirkkoon täällä. Maa jaetaan useampiin lähetyskenttiin, ja siitä tulee yksi vahvimmista kirkossa.”