Kaksi kirjettä äidiltä

Vuonna 1996 vaimollani ja minulla oli kaksi poikaa, iältään neli- ja seitsenvuotiaat. Olimme tavallinen kiireinen nuori perhe. Myöhään eräänä iltana vaimoni järjesti aikaa kirjoittaakseen kirjeen veljenpojalleni Glenille, joka palveli siihen aikaan lähetystyössä Suomessa.

Jostakin syystä vaimoni tunsi, että hänen piti kirjoittaa pitkä kirje – kirje, joka oli täynnä yksityiskohtia siitä, mitä kukin perheenjäsen teki, mitä heille kuului hengellisesti, mitä tapahtui minun tehtävässäni ja hänen omassa tehtävässään kirkossa. Kirjeessä oli myös kertomus hänen kääntymyksestään, hänen ajatuksiaan lähetystyöstä ja hänen todistuksensa evankeliumista.

Se oli hieno kirje, mutta mietin, tarvitsiko veljenpoikani tosiaan niin paljon tietoja. Myöhemmin vaimoni kirjoitti tälle uudelleen.

Kuusi vuotta myöhemmin kun palvelin piispana ja poikamme olivat 10- ja 13-vuotiaita, maailmani yhtäkkiä muuttui. Tammikuun 2. päivänä 2002 vaimoni kuoli sydänkohtaukseen ollessaan vasta 42-vuotias.

Kotona yritin edelleen noudattaa perhejulistuksen¹ periaatteita. Huomasin, että pystyin johtamaan perhettäni ja huolehtimaan sen toimeentulosta, mutta en osannut antaa pojilleni sitä hoivaa, jota he tarvitsivat. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin parhaamme mukaan.

Kesäkuussa 2012 nuorempi poikani Sam, joka palveli siihen aikaan kokoaikaisessa lähetystyössä Denverin eteläisellä lähetyskentällä Coloradossa, lähetti minulle sähköpostiviestin. ”Tällä viikolla tapahtui jotakin todella siistiä”, hän kirjoitti. ”Sain kaksi kirjettä äidiltä.”

Hän selitti, että hän oli saanut serkultaan Glenilta paketin, jossa olivat ne kirjeet, jotka äiti oli kirjoittanut Glenille tämän ollessa Suomessa.

”Glen sanoi minulle, että nämä kaksi kirjettä, jotka äiti oli lähettänyt hänelle hänen ollessaan lähetystyössä, oli oikeastaan kirjoitettu minulle, kun olisin lähetystyössä”, Sam kirjoitti. ”Niinpä hän lähetti ne minulle, ja ne ovat uskomattomia!”

Sam kirjoitti, että lukeminen äitinsä kääntymyksestä, todistuksesta ja lähetystyöhön liittyvistä ajatuksista oli ”suurena moraalisena tukena tänä aikana”. Hän sanoi aikovansa ottaa kirjeistä valokopiot ja lähettää alkuperäiset kotiin.

”En ollenkaan tiennyt, että sinä olet joskus palvellut vanhinten koorumin johtajana tai seurakunnan lähetystyönjohtajana”, Sam kirjoitti. Hän sai tietää, että kun hän oli nelivuotias, hänellä ”oli tapana rukouksen jälkeen hyppiä vuoteella ja huutaa ’minä haluan olla lähetyssaarnaaja’”.

Sitten hän lisäsi jotakin, mitä hän oli saanut tietää äidistään: ”Äiti on varmasti tiennyt, että minusta tulisi painija, koska hän sanoi, että minä saisin ammattipainijankin lumoihini. :)”

Samin suhtautuminen näihin kirjeisiin liikutti minut kyyneliin. Muutama viikko myöhemmin hän lähetti kirjeet postitse kotiin. Ne olivat voimallisia, henkilökohtaisia ja sydämeenkäyviä vuonna 1996, kun ne kirjoitettiin, mutta kun ottaa huomioon myöhempien vuosien tapahtumat, niistä oli tullut vieläkin vaikuttavampia.

Vaimoni kirjeet olivat vahvistaneet veljenpoikaani, mutta aivan kuin hän olisi ”lähettänyt leipänsä veden yli” (ks. Saarn. 11:1), ne palasivat vuosia myöhemmin siunaamaan hänen lähetyssaarnaajapoikaansa ja leskeksi jäänyttä aviomiestään.