Koulutuksen voima

Synnyin Pohjois-Brasiliassa yli kolme kuukautta ennenaikaisesti. 30 vuotta sitten keskosvauvalla oli tuskin mitään mahdollisuuksia selviytyä hengissä torakoiden saastuttamassa yleisessä sairaalassa. Lääkärit sanoivat äidilleni, että kuolisin muutaman tunnin kuluessa. Minä en kuollut. Herra auttoi minua jäämään henkiin.

Kun olin noin viisivuotias, isäni jätti äitini, neljä sisarustani ja minut. Myös äitini vanhemmat olivat jättäneet hänet, kun hän oli pieni, joten hänellä ei ollut perhettä, jonka puoleen kääntyä tuen saamiseksi. Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa vuokrata taloa, joten sen sijaan vuokrasimme maatilkun. Rakensimme kotimme laudankappaleista, paperista ja muovista sekä katon kuivista lehdistä. Meillä ei ollut muita huonekaluja kuin riippumatto, jossa meistä nukkui usein kaksi tai kolme, ja vuode, jonka olimme tehneet muutamasta litistetystä pahvilaatikosta. Meillä ei ollut vesijohtoa, ei sähköä. Meillä ei ollut mitään.

Äiti teki töitä taloudenhoitajana ja pyykinpesijänä. Kävin hänen kanssaan joella ja autoin parhaani mukaan, ja sitten kävelimme tuntikausia viemässä vaatteita perille. Tämä aika tehdä työtä rinnakkain oli minulle kallisarvoista. Se oli aikaa, jolloin rakensin suhteen äitiini.

Vaikka teimme uutterasti töitä, meillä ei tuntunut koskaan olevan riittävästi rahaa. Joskus meillä oli hyvin vähän syötävää. Äitini antoi meille ruokansa eikä toisinaan syönyt päiväkausiin mitään itse. Joimme vettä ja menimme nukkumaan, koska se oli ainoa keino välttää nälän tuomia kipuja.

Tiedättekö, kuinka yksi muna jaetaan kuuden ihmisen kesken? Minä tiedän.

Kun olin nuori, minulla oli pieni joukko ystäviä, mutta kun vartuimme, kuljimme eri suuntiin. Rahaa saadakseen tytöt ryhtyivät myymään itseään ja pojat varastamaan. Kun he kutsuivat minut mukaan, tunsin sisälläni jonkin sanovan, ettei se ollut oikein. Tiedän, että Herra oli minusta tietoinen silloinkin, jo ennen kuin minusta tuli kirkon jäsen, ja olen nähnyt edelleen todisteita Hänen kätensä kosketuksesta elämässäni.

Sisarukseni ja minä olimme olleet kauan odotuslistalla päästäksemme kouluun. Kun tilaisuutemme viimein tuli, äitini kertoi minulle hyviä asioita koulusta. Hän sanoi, että jos suhtautuisin koulunkäyntiin vakavasti, minusta tulisi vielä jotakin. En koskaan unohda hänen sanojaan: ”Olen pahoillani siitä, etten kykene antamaan sinulle hyvää elämää. Olen pahoillani siitä, että sinun piti oppia käytännön kautta työn tärkeys niin varhain elämässäsi, mutta nyt sinulla on tilaisuus saada koulutus. Mitä sitten tapahtuukin, älä koskaan luovu koulunkäynnistä, koska se on ainut asia, joka vie sinut pois tästä köyhyydestä.”

Kun sitten olin koulussa, meidän piti olla kekseliäitä hankkiessamme koulutarvikkeita. Minulla oli tapana etsiä tyhjiä paperinpaloja roskasäiliöistä ja tuoda ne kotiin. Äitini ompeli ne yhteen vihkoksi. Hän osti yleensä yhden lyijykynän, jonka jaoimme kolmeen osaan, niin että kahdella siskollani ja minulla oli kullakin pätkä, jolla kirjoittaa koulussa. Kaksi muuta sisarustamme eivät olleet vielä riittävän vanhoja käymään koulua kanssamme.

Koska äitini oli kärsinyt niin paljon koko elämänsä ajan, hän ei uskonut, että Jumala voisi olla olemassa. Lapsuudessani minäkään en uskonut. Mutta kun tulin vähän vanhemmaksi, aloin esittää Jumalaa koskevia kysymyksiä. Kysyin itseltäni, miksi perheelläni ei ollut koskaan mahdollisuutta hyvään elämään ja miksi minulla ei ollut koskaan leluja, riittävästi ruokaa tai uusia vaatteita. Aina kun esitin näitä kysymyksiä, tunsin jollakin tavoin sydämessäni, että en ollut yksin. Se tunne lohdutti minua monen vuoden ajan.

Kun olin noin 13-vuotias, myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajia tuli kotiimme. He vastasivat kaikkiin kysymyksiini ja opettivat minulle Jeesuksesta Kristuksesta. He kertoivat minulle, että oli kirkko, jossa voisin oppia lisää evankeliumia erityisissä luokissa, jotka oli tarkoitettu minun ikäisilleni. He opettivat minua rukoilemaan. He kertoivat minulle Mormonin kirjasta. Kun minut kastettiin, kukaan perheestäni ei tullut paikalle.

Tunsin itseni yksinäiseksi, mutta tiesin tekeväni oikein. Tutustuin uuteen elämään – elämään, jossa oli toivoa, onnea, uskoa ja rakkautta. Tiesin ikätoverieni etsivän lohtua huumeista ja moraalittomuudesta. Minä löysin lohtuni rakastavasta taivaallisesta Isästä ja Hänen Poikansa evankeliumista. Kasteeni jälkeen tunsin, että Herra oli ollut tietoinen minusta koko elämäni ajan.

Opin evankeliumista paljon. Tapasin ihmisiä, jotka uskoivat samalla tavoin. Muutamat jäsenet saivat tietää jonkin verran elämästäni, kun he kävivät tapaamassa minua kotona. He auttoivat auliisti minua ostamaan vaatteita ja kengät kirkkoon ja vihkoja kouluun. Olin lapsenvahtina säännöllisesti kirkon jäsenten luona ja ansaitsin enemmän rahaa kuin koskaan aiemmin. Koska olin niin nuori, minun olisi saattanut olla helppoa etääntyä evankeliumista. Mutta kirkon jäsenten tuella pysyin lujana juuri löytämässäni uskossa.

Evankeliumi on todella muuttanut elämäni. Kasteeni jälkeen tunsin, että minulla oli enemmän tarmoa opiskella koulussa. Opin paljon, ja minusta tuli yksityisopettaja. Jos en tiennyt jotakin aihetta, opiskelin sitä, kunnes tunsin sen niin hyvin, että osasin opettaa sen. Käytin rahat auttaakseni kotona.

Sain patriarkallisen siunaukseni ja minua neuvottiin palvelemaan lähetystyössä, koska Herra oli varannut minulle lähetystyössä erityisen siunauksen, joka muuttaisi elämäni ainiaaksi. En tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta tiesin, että ymmärtäisin sen aikanaan, jos olisin kuuliainen.

Palvelin Curitiban lähetyskentällä Brasiliassa vuodesta 2000 vuoteen 2002. Erään tietyn toverin ansiosta saatoin lähteä Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Tiesin, että se todellakin muuttaisi elämäni ainiaaksi. Tiesin, että taivaallinen Isäni oli minusta tietoinen ja että Hänellä oli erityinen suunnitelma varalleni. Tämä tilaisuus jatkaa opiskeluani oli vastaus rukouksiini.

Tiesin, että olisi haaste opetella uusi kieli, mutta tiesin myös, että se oli mahdollista, jos tekisin riittävän lujasti töitä. Opiskelin Brigham Youngin yliopiston englannin kielen keskuksessa ja vietin kirjastossa jopa kymmenen tuntia päivässä. Yksi opettajistani ehdotti, että rukoilisimme kielten lahjaa, joten joka ilta rukoilin ja pyysin taivaalliselta Isältä tätä lahjaa. Hän tosiaankin auttoi minua.

Kun olin päättänyt opintoni englannin kielen keskuksessa, minut hyväksyttiin useaan yliopistoon. Päätin opiskella Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksella ja hakea sairaanhoitajan koulutusohjelmaan. Kuulin, että erityisesti kansainvälisten opiskelijoiden on hyvin vaikea päästä tuohon koulutusohjelmaan. Niinpä opiskelin niin ahkerasti kuin kykenin. Ystäväni kiusoittelivat minua sanoen, että minun pitäisi muuttaa kirjastoon, koska vietin siellä niin paljon aikaa. Jopa sen sulkeuduttua menin kotiin ja jatkoin opiskelemista.

Kun minulla oli vaikeaa, muistelin presidentti Gordon B. Hinckleyn (1910–2008) sanoja: ”Tarvitsette kaiken sen koulutuksen, jonka pystytte hankkimaan. Uhratkaa auto, uhratkaa kaikki, mitä tarvitaan, tullaksenne päteviksi tekemään maailman työtä.”¹ Tiesin, että ne olivat Jumalan profeetan sanoja, ja suhtauduin niihin vakavasti.

Kun minut hyväksyttiin sairaanhoitajan koulutusohjelmaan, sydämeni täyttyi kiitollisuudella ja onnella. Tiesin, että opiskelu olisi vaikeaa ja minun olisi edelleen tehtävä uhrauksia, mutta tiesin, että Herra olisi kanssani.

Opiskelujeni kuluessa tapasin aviomieheni, ja meidät vihittiin vuonna 2007. Sinä vuonna myös äitini liittyi kirkkoon. Hän kertoi minulle, ettei hän ollut koskaan tiennyt, miksi olin niin onnellinen siitä huolimatta, että meille oli tapahtunut kaikkea kauheaa. Mutta kirkkoon liityttyään hän ymmärsi. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on siunannut perhettäni, ja olen onnellinen nähdessäni, että äitiäni siunataan kaikkien hänen tekemiensä uhrausten jälkeen. Tulen aina olemaan hänestä kiitollinen.

Vuoden 2010 alussa olin saamassa opintoni valmiiksi – ja odotin ensimmäistä lastamme. Kaksi kuukautta ennen kuin minun oli määrä saada sairaanhoitajan opintoni päätökseen, raskaudessani oli komplikaatioita ja vauvamme syntyi keisarinleikkauksella. Opettajani sanoivat minulle, että minun pitäisi pitää taukoa opiskelussa ja valmistua myöhemmin. Mutta olin niin lähellä valmistumista – vain kahden kuukauden päässä!

Niinpä mieheni ja minä järjestimme tarkoin aikamme, jotta voisimme pitää tärkeät asiat tasapainossa ja minä voisin saada opintoni päätökseen. Ajoitin opiskeluaikani niin, että pystyin antamaan miehelleni ja pojallemme heidän tarvitsemansa huomion. Joskus mieheni vanhemmat pitivät pojastamme huolta, kun minä olin luennolla. Kaksi hienoa opiskelutoveria auttoi minua kertaamaan kurssien opiskeluaineistoa. Tunsin, että Herra oli lähettänyt kaikki nuo ihmiset tukemaan minua tänä vaikeana aikana.

Valmistuttuani suoritin osavaltion pätevyystutkinnon ja aloin työskennellä sairaanhoitajana auttaakseni elättämään perheemme sillä aikaa kun mieheni saattaa päätökseen omia opintojaan. Vaikka en aiokaan olla työssä, kun mieheni aloittaa työnteon, niin jos jokin murhenäytelmä tai taloudellinen tilanne edellyttää, että teen töitä tulevaisuudessa, koulutukseni auttaa minua tuntemaan, että olen valmis tekemään niin.

Äitini oli oikeassa: koulutuksella on kyky muuttaa ihmisten elämää. Se on muuttanut minun elämäni, ja se tulee muuttamaan lasteni elämän. Toivon heidän ymmärtävän, että olen menestynyt, koska olen noudattanut Herran minua varten laatimaa suunnitelmaa. Hän halusi, että saan koulutuksen, ja Hän auttoi minua matkan jokaisella askeleella. Toivon, että lapseni oppivat tekemään työtä kuten minä opin ja että he oppivat arvostamaan koulutusta yhtä paljon kuin minä.