Ohjaa, suojaa

Kun olin 10-vuotias, meidän perhe muutti Tanskasta Kanadaan. Olimme asuneet siellä vasta vähän aikaa, kun kaksi sisarusta, jotka asuivat vastapäätä uutta kotiamme, kutsuivat minut ja 12-vuotiaan veljeni Poulin kanssaan bussimatkalle katsomaan kaupunkia.

Poul ja minä olimme innokkaita lähtemään. Äiti ei ollut vakuuttunut ajatuksesta, mutta antoi lopulta periksi. Äiti antoi näille kahdelle tytölle rahaa bussimatkaamme. Hän pyysi heitä pitämään meistä huolta, koska veljeni ja minä emme vielä puhuneet englantia. Tytöt lupasivat pitää meistä hyvää huolta.

Nousimme kaikki bussiin ja aloitimme matkan. Jonkin ajan kuluttua bussi pysähtyi, ja tytöt viittoivat meitä tulemaan ulos. Lähdimme kaikki kävelemään heidän johdollaan ympäri kaupunkia.

Sitten tytöt lähtivät äkkiä juoksemaan eri suuntiin! Yritimme seurata heitä, mutta he hävisivät näkyvistä outojen kadunkulmien taa. Ensin ajattelimme, että he vain tekivät meille kepposen ja tulisivat pian takaisin. Mutta jonkin ajan kuluttua tiesimme olevamme eksyksissä ja omillamme.

”Pitäisikö meidän kysyä joltakulta ohjeita?” kysyin Poulilta.

”Emme osaa englantia emmekä tiedä osoitettamme”, hän vastasi.

”Soitetaan äidille”, ehdotin näyttäen läheistä puhelinkioskia.

”Meillä ei ole rahaa emmekä tiedä puhelinnumeroamme”, Poul sanoi.

Minä aloin itkeä. Poul kietoi kätensä ympärilleni. ”Pysy rauhallisena, Anne-Mette. Pidetään rukous.”

Painauduimme lähekkäin ja pyysimme taivaallista Isää auttamaan meitä löytämään tien takaisin kotiin.

Rukouksen jälkeen Poul osoitti yhtä katua. ”Minusta tuntuu, että meidän pitää mennä tänne päin”, hän sanoi.

Aloin taas itkeä. Miten hän voisi tietää, mihin suuntaan mennä?

Poul lohdutti minua taas. ”Sinun täytyy uskoa, että meitä ohjataan”, hän sanoi.

Kun hän sanoi niin, minut valtasi rauhan tunne. Ajattelin, että minun piti uskoa ja antaa veljeni ohjata minua.

Kun olimme kävelleet pitkän aikaa, tulimme lammen luo. ”Muistatko tämän lammen?” Poul kysyi. ”Ajoimme sen ohi matkalla lentokentältä uuteen kotiimme!”

Minusta tuntui paremmalta, kun kuulin innon hänen äänessään. Istuuduimme lammen rannalle ja pidimme uuden rukouksen.

Äkkiä Poul katsoi etäämmälle. ”Näetkö tuon?” hän kysyi. Hän nousi ja lähti juoksemaan ja minä hyppäsin ylös ja pinkaisin hänen peräänsä.

”Mitä sinä näet?” minä huusin.

”Se on pikapesulan kyltti lähellä kotiamme!”

Kuljimme kylttiä kohti koti-kadullemme, ja pian näimme äidin seisovan kotimme ulkopuolella. Juoksimme hänen luokseen ja halasimme häntä.

Kun menimme sisään, äiti sanoi: ”Kun näin niiden tyttöjen tulevan kotiin, menin kysymään, missä te olette. Heidän äitinsä ei ollut kovin ystävällinen. Hän sanoi, että me olemme ulkomaalaisia ja että meidän pitäisi mennä takaisin sinne, mistä tulimmekin.”

Äiti kietoi kätensä meidän molempien ympärille. ”Haluan teidän tietävän, etteivät kaikki täällä ajattele sillä tavoin. Tapaamme monia ihmisiä, jotka toivottavat meidät tervetulleiksi ja ovat ystäviämme. Ne tytöt jättivät teidät tänään yksin, mutta olen iloinen, että muistitte, että taivaallinen Isä ei jätä teitä koskaan yksin.”

Sitten me polvistuimme ja kiitimme taivaallista Isää siitä, että Hän ohjasi meidät turvallisesti kotiin.