Pioneerien päivänvarjoja

”Sarah! Sarah, herää!” viisivuotias Christiana Larsen sanoi pikkusiskolleen. ”On aika lähteä.”

Kolmivuotiaalla Sarahilla oli vaikeuksia saada silmiään auki.

”Mutta ulkona on vielä pimeä”, hän valitti unisena.

”Tiedän, mutta äiti sanoi, että meidän pitää päästä matkaan aikaisin. Laiva Amerikkaan lähtee pian.”

Larsenin perhe oli liittynyt kirkkoon Tanskassa. Nyt he tekisivät pitkän matkan pyhien luo Suolajärven laaksoon Yhdysvaltoihin.

Christiana auttoi Sarahia pukeutumaan. Sitten pikkutytöt katsoivat kyynelsilmin viimeisen kerran mukavaa huonettaan. He tiesivät, että kestäisi kauan ennen kuin he nukkuisivat taas oikeassa vuoteessa.

”Älä unohda päivänvarjoasi, Sarah”, Christiana sanoi ottaessaan oman pitsikoristeisen silkkipäivänvarjonsa. ”Äiti sanoi, että hän pakkaisi ne vuodevaatteiden kanssa.”

Äiti ja isä olivat sanoneet, että he voisivat ottaa matkalle Amerikkaan mukaan vain välttämättömiä matkatavaroita. Kun vuodevaatteet, vaatteet ja työkalut olisi pakattu, tilaa ei jäisi juuri millekään muulle. Mutta Christiana ja Sarah olivat pyydelleet, että he saisivat viedä uuteen kotiinsa edes yhden lempitavaransa. Hehän eivät ottaisi mukaan nukkejaan, kirjojaan eivätkä lelujaan. Kumpikin tyttö valitsi kauniin päivänvarjonsa.

Kun aurinko nousi, Christiana ja hänen perheensä nousivat laivaan, joka purjehtisi Amerikkaan. He olivat innoissaan matkasta Siioniin, vaikka heidän pitikin jättää ystävät, suku ja kotinsa.

Valtamerimatka oli pitkä ja väsyttävä. Kuumina iltapäivinä laivalla tytöt suojasivat kauniilla päivänvarjoillaan päänsä auringonpaisteelta. Jos tuuli puhalsi oikeasta suunnasta, laiva purjehti vakaasti eteenpäin. Mutta jos tuulen suunta muuttui, laiva ajautui taaksepäin, usein yhtä pitkän matkan kuin se oli jo edennyt.

Kun Larsenit astuivat maihin Amerikassa, he ostivat vankkurit ja härkiä ja aloittivat pitkän matkan Suolajärven laaksoon. Ajaminen vankkureissa oli huojuvaa ja hikistä, joten Christiana ja Sarah usein mieluummin kävelivät.

Monien muiden pioneeriperheiden tapaan Christianan perhe koki vaikeuksia ja murheita matkan varrella. Christianan vastasyntynyt veli kuoli matkan aikana, ja hänet haudattiin tasangoille.

Kun Larsenin perhe saapui Suolajärven laaksoon vuonna 1857, Christianasta oli hauskaa käydä kirkossa muiden samanikäisten lasten kanssa. Kirkkomatkallaan joka sunnuntai Christiana ja Sarah pitelivät iloisina päivänvarjojaan suojatakseen kasvojaan kuumalta erämaan auringolta.

Päivien ja viikkojen vieriessä perheen rahat ja ruoka alkoivat loppua. Eräänä iltana Christiana kuuli vanhempiensa keskustelevan ongelmasta. Isä sanoi tietävänsä perheen, jota oli siunattu hyvällä viljasadolla. Larsenit voisivat vaihtaa jotakin omaansa pieneen määrään jauhoja. Mutta mitä vaihdettavaa heillä oli?

Christiana sanoi ääneen: ”Voit vaihtaa Sarahin ja minun päivänvarjot, isä.”

”Mutta sinä rakastat päivänvarjoasi, Christiana. En voisi tehdä niin!”

”Kyllä se käy, isä”, Christiana sanoi. ”Me tarvitsemme ruokaa enemmän kuin päivänvarjoja.”

Seuraavana päivänä Christianan isä vaihtoi kauniit pitsipäivänvarjot pieneen määrään jauhoja. Jauhoista saatiin ruokaa koko perheelle.

Valmistautuessaan nukkumaan sinä iltana Christiana katsoi surullisena nurkkaa, jossa hänen sievä päivänvarjonsa oli ollut. Mutta kun hän muisti maukkaan leivän, jota hän oli syönyt illalliseksi, hänen surunsa vaihtui kiitollisuudeksi. Pitäessään sinä iltana rukoustaan hän kiitti taivaallista Isää sievästä päivänvarjostaan, joka oli auttanut perheen ruokkimisessa.