Uusi kaveri

Minun oli vaikea tuntea sopeutuvani joukkoon. Meidän perhe oli muuttanut äskettäin aivan toiselta puolen maata. Seurakunnassa, johon muutimme, oli suuri nuorten joukko, mutta olin nyt ensimmäistä kertaa se ”uusi kaveri”. Pahinta oli, että minun piti mennä uuteen kouluun, ja mieleeni juolahti heti ajatus: ”Kenen kanssa minä istun ruokailussa?” Ehkä näkisin jonkun kirkosta, mutten halunnut tunkea kenenkään muun ruokapöytään, etenkään kun en tiennyt, haluaisivatko he edes minua sinne!

Ensimmäinen päivä koulussa tuntui kestävän ikuisuuden. Viimein kello soi ruokatunnille. Kun menin hitaasti ruokalaan, rukoilin, että taivaallinen Isä auttaisi minua löytämään jonkun tutun. Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni, tuntisinko ketään. En ketään. Niinpä suuntasin pöytään, joka oli ruokalan perällä, ja söin ruokani.

Myöhemmin samana päivänä matematiikan tunnilla tunnistin tutut kasvot. Olin nähnyt Davidin sinä aamuna seminaarissa. Hän pyysi nähdä lukujärjestykseni ja huomasi, että meillä kummallakin oli ruokatunti samaan aikaan. ”Hei, missä olit tänään ruokatunnilla?” hän kysyi.

”Istuin ruokalan perällä”, vastasin.

”No, tule huomenna ruokalassa istumaan minun viereeni”, hän sanoi.

Olen kiitollinen rakastavasta taivaallisesta Isästä, joka tietää meidän kunkin tarpeet ja joka vastaa jokaiseen rukoukseemme. Olen myös kiitollinen siitä, että joku oli halukas ojentamaan ystävyyden käden. Niinkin yksinkertaisella asialla kuin kutsulla voi olla suuri merkitys.