Kasvoin tietoon

Kun olin 14-vuotias, kotiimme tuli muutamia myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajia opettamaan äitiäni ja minua. Pian he kehottivat meitä ottamaan kasteen. Äitini kieltäytyi, mutta minä vastasin myöntävästi. Muistellessani sitä en tiedä, olinko kokenut kääntymyksen. Luulen, että monien teini-ikäisten tavoin minä halusin vain tehdä jotakin erilaista kuin tapana oli.

Seuraavan vuoden kävin kirkossa yksin. En oikein tuntenut sopivani joukkoon enkä ymmärtänyt paljonkaan siitä, mitä opetettiin. Olin kuitenkin aktiivinen. Sitä seuraavana vuonna asuin poissa kotoa ja kävin kirkon omistamaa lukiota Meksikon pääkaupungissa Méxicossa. Vaikka olin pitänyt lukiosta ensimmäisellä käynnilläni siellä ja tehnyt lujasti töitä tullakseni hyväksytyksi kouluun (ja suostutellakseni vanhempani päästämään minut sinne), huomasin pian, ettei omillaan oleminen ollut helppoa. Minulla ei vielä ollut todistusta evankeliumista. En oikeastaan ymmärtänyt, kuka Joseph Smith oli tai mitä Mormonin kirjassa opetettiin. Enemmän kuin koskaan minusta tuntui, etten kuulunut joukkoon.

Tietenkään en kertonut vanhemmilleni. Minulta oli vienyt kauan suostutella heidät antamaan minulle lupa mennä siihen kouluun. Kuinka voisin myöntää, ettei se kenties ollutkaan oikea paikka minulle? Ylpeyttäni minä vain kaikessa hiljaisuudessa yritin selviytyä.

Vaikea tilanteeni paheni, kun sain kuulla, että vanhempani olivat eroamassa. Minusta tuntui kuin koko maailmani olisi tuhoutumassa.

Siinä vaiheessa piispani veti minut sivummalle ja kysyi, miten pärjäsin. Kerroin hänelle kaikista turhautumistani ja murheistani. ”Minusta tuntuu, etten tiedä enää yhtään mitään”, sanoin.

Hyvä piispani alkoi opettaa minulle evankeliumia. Aloitimme siitä, kuinka me todella pidämme yhteyttä taivaalliseen Isään. Aikanaan puhuimme sovituksesta. Piispa opetti minulle evankeliumin totuuksia, ja ensimmäisen kerran tunsin, että minulla on todistus. Olin iloinen, että minulla oli jotakin, mihin turvautua tuossa epävarmassa vaiheessa. Vaikka tunsin olevani voimaton auttamaan perhettäni, kykenin tuntemaan onnea siitä, että olin lähellä taivaallista Isää. Tiesin, että Hän tuntee minut, ja se muutti kaiken.

On kenties tavallista, että uudet kirkon jäsenet tuntevat kuten minä, etteivät kuulu joukkoon. Olen oppinut, ettei sillä ole väliä, vaikket heti paikalla ymmärräkään evankeliumista kaikkea. Sen sijaan sillä on väliä, että ymmärrät oman suhteesi taivaalliseen Isään ja sen, että Hänellä on tarkoitus ja suunta elämällesi. Sillä on väliä, että ymmärrät, että Vapahtaja sovitti syntisi ja että Hän ymmärtää sinua täydellisesti, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisikään. Kun tiesin nämä opit, muutkin asiat loksahtivat kohdalleen.

Piispani rakkauden ja kärsivällisen opetuksen ansiosta lukioajasta tuli myönteinen vaihe elämässäni. Kirkon lukiossa opiskeleminen muutti näkemykseni siitä, kuka olen ja mitä elämäni voisi olla. Kun pääsin ylioppilaaksi, jäin asumaan Méxicoon. Ensimmäinen asia, mitä tein sen jälkeen kun olin löytänyt asuinpaikan, oli etsiä paikallinen seurakunta, niin että minulla olisi edelleen turvapaikka, jossa voisin kasvaa evankeliumissa.

Vähän sen jälkeen palvelin lähetystyössä temppeliaukiolla Salt Lake Cityssä. Koin suurta iloa kertoessani muille totuuksista, jotka olivat antaneet minulle vankan perustan muutoin sekasortoisessa elämänvaiheessa.

Olen kiitollinen siitä, että olen kirkon jäsen. Tiedän, että taivaallinen Isä on tietoinen meistä jokaisesta ja että Hänellä on suunnitelma elämämme varalle. On ollut suuri siunaus seurata, kuinka Hän tuo esiin suunnitelmaansa minua varten.