Valitkaa temppeli

William Prabhudas Bangaloren 2. seurakunnasta on työssä oikeustalolla. Hän tietää, kuinka sydäntä riipaisevaa avioliittojen rikkoutumisen näkeminen voi olla. Se on yksi niistä syistä, miksi hän ja hänen vaimonsa halusivat niin innokkaasti saada voimaa temppelistä.

”Useimpien avioparien tavoin meillä on toisinaan pieniä selvitettäviä asioita”, hän sanoo. ”Mutta niiden ratkaiseminen on paljon helpompaa, kun meillä kummallakin on iankaikkinen näkökulma.”

Hänen vaimonsa Sheela sanoo, että temppelissä käyminen on auttanut paitsi heitä kumpaakin, myös heidän lapsiaan, 13-vuotiasta Celestaa ja 7-vuotiasta Dorista. ”Meidät sinetöitiin perheenä”, Sheela sanoo. ”Se tuntui hyvältä. Unohdimme ulkopuolisen maailman, ja tuntui, kuin olisimme olleet taivaassa. Puhumme siitä koko ajan.”

”Oli todellinen siunaus tulla sinetöidyksi vaimooni”, veli Prabhudas sanoo. ”Ja sitten tyttäremme tuotiin luoksemme valkoisiin puettuina. Se muistutti minua puhtaudesta – puhtaudesta elämässämme ja kodissamme. Puhtaus ja temppeli kulkevat käsi kädessä. Kun olemme puhtaita, Herra lupaa – lupausten huoneessaan – siunata meitä.”

Celesta muistaa, miten perhe teki työtä, suunnitteli ja säästi kaksi vuotta kyetäkseen matkustamaan temppeliin. Mutta ennen kaikkea hän muistaa, että hän oli temppelissä vanhempiensa kanssa ja että myös hänen tätinsä ja setänsä ja serkkunsa olivat siellä katsomassa hänen perheensä sinetöimistä. ”Jälkeenpäin pidimme kaikki toisiamme kädestä. Katsoimme peileihin ja ajattelimme iankaikkisuutta”, hän muistelee. ”Se oli kaunista. Tiesin, että haluan kuulua perheeseeni ikuisesti.”

Vuosien varrella Thomasin veljekset Hyderabadin 4. seurakunnasta ovat tehneet paljon ollakseen hyvänä esimerkkinä toisilleen. Teini-ikäisinä he liittyivät kirkkoon samaan aikaan. He rohkaisivat yhdessä äitiään, kunnes tämäkin liittyi kirkkoon. Molemmat veljekset palvelivat Bangaloren lähetyskentällä. Molemmat lohduttivat äitiään, kun heidän isänsä kuoli. Ja molemmat ovat menneet äskettäin naimisiin.

Nyt Rejjie ja hänen vaimonsa Metilda on sinetöity temppelissä, ja heidän hyvää esimerkkiään noudattaen Rennie ja hänen vaimonsa Keerthi sinetöidään pian.

”Siitä lähtien kun liityin kirkkoon olen elänyt muuttumisen ja edistymisen prosessia oppiessani pelastussuunnitelmaa ja noudattaessani sitä”, Rejjie sanoo. ”Mutta todellinen tavoite on palata elämään taivaallisen Isän, rakastavan Isämme luona, joka haluaa niin kovasti meidän tulevan takaisin Hänen luokseen, että Hän antoi meille Vapahtajan, Poikansa Jeesuksen Kristuksen, pelastaakseen meidät synnistä ja ikuisesta kuolemasta. Olen kiitollinen siitä, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on muuttanut minua ja perhettäni, ja temppeliin meno on kaiken sen huipentuma.”

Rejjie selittää, että yksi haasteista, joita hän ja Metilda kohtasivat saadakseen vanhemmiltaan luvan avioitua, oli se, että he ovat kotoisin eri seuduilta ja puhuvat eri murretta. ”Temppelissä eroja ei kuitenkaan ole”, hän sanoo, ”ja se oli meille suuri muistuttaja.” Hänen mielestään Intian tulevaisuus kuuluu nuorille. ”Me olemme niitä, joilla tulee olemaan vaikutusta”, hän sanoo Metildaa katsoen. ”Sellainen näkemys meillä kummallakin on. Meidän pitää järjestää perheiltoja, tutkia yhdessä perheenä pyhiä kirjoituksia, pitää perherukoukset ja kohdistaa ajatuksemme aina temppeliin. Se on tulevaisuutemme.”

Metilda on samaa mieltä: ”Kun kysyin häneltä, kuinka hän osaa olla niin ymmärtävä ja rakastava, hän sanoo, että se johtuu siitä, että evankeliumi tekee hänestä paremman. Lähetystyössään hän näki lähetysjohtajan esimerkin tämän kohdellessa vaimoaan arvostavasti ja rakastavasti. Ja temppelissä näemme saman mallin. Kun näytämme sitä samaa mallia omassa elämässämme ja jonakin päivänä lapsillemme, se vaikutus vahvistaa kirkkoa Intiassa.”

Rennie puhuu siitä, kuinka hän kirkkoa tutkiessaan tapasi tulevan vaimonsa osallistuessaan seminaariin. ”Halusin sen sijaan pelata krikettiä, mutta seminaarinopettaja sanoi: ’Sinun pitää panna Jumala ensimmäiselle sijalle’, joten tein niin. Vaikka olin ujo, tulin ja istuuduin takariviin.” Eturivissä Rennie näki Keerthin, joka oli siinä vaiheessa ollut jäsen vasta puoli vuotta. Vaikka he ystävystyivät, he alkoivat seurustella vasta Rennien palattua lähetystyöstä. Keerthi muistaa, kuinka he päätettyään viimein avioitua menivät vanhempiensa luo vakuuttamaan näille, että päätös oli oikea.

”Opimme seminaarissa, että meidän tulee kunnioittaa vanhempiamme, ja me muistimme sen”, hän sanoo.

Rennie lisää: ”He antoivat meille neuvon, että meidän tulee päättää opintomme ja että minun tulee odottaa, että veljeni menee ensin naimisiin. Niinpä me teimme työtä ja odotimme, ja parasta oli, että juuri kun saimme päätökseen opintomme, veljeni meni naimisiin ja heidän häänsä tekivät hyvin suuren vaikutuksen Keerthin isään. Nähdessään heidän hyvän esimerkkinsä hän antoi suostumuksen avioliitollemme, ja sillä tavoin me kunnioitimme vanhempiamme ja saimme myös järjestettyä avioliittomme asianmukaisesti.”

Rennie sanoo, että hänen kokemuksensa Keerthin kanssa on hyvä esimerkki siitä, miten ymmärrys avioliitosta kirkossa leviää laajemmalle. ”Kun liityin kirkkoon, oli suuri asia, jos jäsen meni naimisiin jäsenen kanssa”, hän sanoo. ”Ja jos he menivät temppeliin, se oli vielä suurempi juttu. Mutta nyt ymmärrämme, kuinka kirkon piirissä avioidutaan. Huolehdimme siitä, että olemme valmiita temppeliä varten. Temppeli on avain.”

Kun astuu Hyderabadin 4. seurakuntaan kuuluvien Venkat ja Lynda Dunnan asuntoon, näkee runsaasti vihjeitä siitä, että nämä vastavihityt ovat aivan rakastuneita toisiinsa. Seinälle on kiinnitetty Venkatin tekemä syntymäpäiväviiri Lyndalle. Sohvan lähellä pöydällä on albumi, jossa on heidän hääkuviaan. Kun he puhuvat, Venkat kietoo kätensä Lyndan ympärille, ja Lynda hymyilee niin usein, että se on tarttuvaa.

He kertovat, kuinka he tapasivat kirkon järjestämässä toiminnassa ja kuinka onnellinen Lyndan äiti oli, kun he menivät kihloihin, koska hän tunsi Venkatin kirkosta. Mutta oli yksi ongelma. Venkatilla oli vanhempi veli, joka oli naimaton, ja Intiassa jotkut pitävät vielä kiinni perinteestä, että vanhempien sisarusten pitää mennä naimisiin ennen nuorempia sisaruksia. Venkatin vanhemmat, jotka suhtautuvat kirkkoon ystävällisesti mutta eivät ole jäseniä, rakensivat myös taloa eivätkä halunneet järjestää häitä ennen kuin talo olisi valmis. ”Vanhempamme eivät halunneet sanoa ei, mutta he halusivat meidän odottavan monta kuukautta, kenties vuoden”, Venkat muistelee.

”Se, mikä auttoi meitä, oli Henki”, hän jatkaa. ”Tunsin innoitusta kertoa kaikille, että Lynda ja minä olimme molemmat työssä, joten auttaisimme huolehtimaan kaikesta, mutta että oli tärkeää mennä naimisiin mahdollisimman pian ja että oli tärkeää aloittaa menemällä temppeliin. Ajattelimme vain koko ajan: ’Herra auttaa meitä’, ja Hän auttoikin.”

Uusi myöhempien aikojen pyhien kappeli avattiin juuri ajoissa heidän vihkimistään ja häävastaanottoaan varten, ja sitten he lähtivät heti sinetöitäviksi Hongkongin temppeliin Kiinaan. ”Meitä oli seitsemän, jotka matkustimme temppeliin yhdessä”, Lynda sanoo. ”Samana päivänä kun Venkat ja minut sinetöitiin toisiimme, äitini, sisareni ja minut voitiin sinetöidä kuolleeseen isääni. Se oli joka tavalla suurenmoinen päivä.”

Venkat, joka palvelee nyt seurakunnanjohtajana, sanoo, että yksi hänen suurimpia toiveitaan on nähdä jonakin päivänä Intiassa temppeli. ”Se tulee olemaan suuri siunaus”, hän sanoo. ”Se auttaa meitä rakentamaan Siionia siellä missä olemme.”

Chennain 2. seurakuntaan kuuluvien Barat ja Ishla Powellin tarina alkaa itse asiassa Baratin vanhemmista, Sathiadhas Powellista ja Suriya Kumarista, jotka menivät naimisiin vuonna 1981 ja liittyivät kirkkoon vuonna 1991. Vuonna 1993 Sathiadhas kutsuttiin seurakunnanjohtajaksi. Vuosien säästämisen ja valmistautumisen jälkeen ja ennen Hongkongin temppelin vihkimistä he matkustivat Manilan temppeliin Filippiineille sinetöitäväksi.

Perheen kasvaessa ja varttuessa evankeliumissa Powellit opettivat kahdelle pojalleen temppelissä käymisen tärkeyttä. (Heidän nuorempi poikansa palvelee parhaillaan lähetystyössä.) He olivat innoissaan, kun heidän vanhempi poikansa Barat meni kihloihin ja temppeliavioliitto kuului heti suunnitelmiin. Baratin morsian Ishla oli uusi kirkon jäsen. ”Heti ensimmäisestä päivästä, kun tapasin lähetyssaarnaajat, tiesin, että evankeliumi on totta, ja minä rakastin sitä”, Ishla sanoo. Hän varttui lähellä nykyisen seurakunnanjohtajan perhettä, Isaaceja, jotka Powellit olivat tutustuttaneet kirkkoon.

Ishlan mennessä kasteelle Baratilla oli neljä kuukautta jäljellä lähetystyöstään. ”Isaacit sanoivat kerta toisensa jälkeen, että hän olisi minulle sopiva puoliso, mutta halusin lykätä avioliittoa ja palvella itse lähetystyössä”, Ishla sanoo. Vaikka seurakunnanjohtaja ja lähetysjohtaja hyväksyivät Ishlan lähetystyöhakemuksen, hän selittää: ”Äkkiä ja odottamatta mieleni muuttui kokonaan. Halusin rukoilla avioliiton puolesta.”

Palatessaan lähetystyöstään Barat yllättyi, kun useat ihmiset sanoivat hänelle, että Ishla olisi hänelle se oikea. Vähän myöhemmin he tapasivat pikaisesti seurakunnanjohtaja Isaacin tyttären häissä mutta eivät juuri jutelleet. Intialaisessa yhteiskunnassa miesten ja naisten tutustumistavat ovat melko muodollisia, ja sekä Barat että Ishla halusivat käyttäytyä asianmukaisesti.

Kolme viikkoa myöhemmin Ishla rukoili ja pohti, mitä tehdä, ja niin teki myös Barat. ”Herra osoitti minulle todella monin tavoin, että Barat oli se oikea”, Ishla sanoo. ”Mutta olin hyvin varautunut. Rukoilin: ’Herra, jos tämä on oikea tie, niin näytä minulle, kuinka voin puhua hänelle.’”

Barat sanoo: ”Olin puhunut usean ihmisen kanssa hänestä, ja kaikilla heillä oli pelkkää hyvää sanottavaa. Äkkiä ajattelin: ’Minun pitää puhua hänelle juuri nyt’, mutta en tiennyt miten. Soitin seurakunnanjohtaja Isaacin sisarelle ja kysyin, sopiko minun hänen mielestään soittaa Ishlalle.”

Ishla jatkaa: ”Kun olin rukoilemassa, seurakunnanjohtajan sisar soitti ja sanoi: ’Barat haluaa puhua kanssasi. Voinko antaa hänelle numerosi?’” Puoli tuntia myöhemmin he jo juttelivat. Barat sanoo: ”Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme vuosia.”

Ishla oli saanut tietoa temppeliavioliitosta instituutissa ja tiesi, ettei tyytyisi mihinkään vähempään. Baratista tuntui samalta. Mutta heidän pitäisi säästää rahaa temppelimatkaan, ja se merkitsi, ettei monilla ystävillä ja sukulaisilla, mukaan lukien Baratin äiti ja isä, olisi riittävästi rahaa matkustaa heidän kanssaan.

”Se on pitkä matka ja matkustaminen on hyvin kallista, mutta me kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että heidän pitäisi lähteä”, Sathiadhas muistelee. ”Sanoimme heille, että juhlisimme heidän kanssaan lain vaatimassa vihkiseremoniassa ennen heidän lähtöään ja pyysimme heitä ottamaan paljon kuvia sen jälkeen kun heidät olisi sinetöity. Sitten juhlisimme jälleen, kun he tulisivat takaisin.

Opetamme nuoremmalle sukupolvelle temppelin tärkeyttä”, Sathiadhas selittää. ”Kannustamme kaikkia nuoria menemään temppeliin, ja haluamme lastemmekin menevän sinne.” Hän sanoo, että hän on erityisen mielissään tavasta, jolla Barat ja Ishla kunnioittivat vanhempiaan, kansansa tapoja ja omaa tahdonvapauttaan.

”Intiassa ihmiset puhuvat ’järjestetyistä avioliitoista’ ja ’rakkausavioliitoista’”, Barat sanoo. ”Meillä on mielestämme molemmat.” Itse asiassa Barat ja Ishla kutsuvat avioliittoaan mieluimmin ”ohjatuksi avioliitoksi”. ”Meidät toi yhteen perheemme ja ystävämme mutta myös Henki”, hän sanoo. ”Toivomme, että Henki ohjaa aina avioliittoamme.”