Löysin kodin evankeliumista

Kun vartuin Perthissä Australiassa, uskonto oli minulle sattuman kauppaa. Minut kastettiin metodistiksi, kävin kirkollisia kouluja ja osallistuin satunnaisesti baptistiseurakunnan kokouksiin isoäitini kanssa. Hengellisestä epäjohdonmukaisuudesta huolimatta rukoileminen tuntui minusta luontevalta – kiitos isoäitini, joka kertoi uskostaan ja opetti minua lukemaan Raamattua. Olen kiitollinen hänen jatkuvasta vaikutuksestaan elämääni, koska maailmallisista harrastuksistani huolimatta aloin vaistomaisesti kehittää uskoa Jeesukseen Kristukseen. Muistellessani sitä aikaa tajuan, että taivaallinen Isä valmisti sydäntäni ottamaan vastaan palautetun evankeliumin.

Yksi valmistava tapaus sattui, kun jouduin Ranskassa käydessäni auto-onnettomuuteen. Joitakin hetkiä sen jälkeen kun tunsin voimakkaan kehotuksen kiinnittää turvavyöni, auto lähti luisuun ja syöksyi alas kuusimetriseltä penkereeltä. Koska olin kuullut varoittavan äänen ja koska sain takaisin jalkojeni liikuntakyvyn, vaikka muut samankaltaisia vammoja saaneet halvaantuvat usein pysyvästi, aloin ymmärtää, että kaikkea hallitsi jumalallinen voima, joka oli paljon minua suurempi.

Kaksi vuotta myöhemmin kun olin taas Ranskassa vaihto-oppilaana, Kayla Barth, opiskelijatoveri Kaliforniasta, kutsui minut rohkeasti kanssaan kirkkoon. Kaylan suunnaton evankeliumin into kiehtoi minua. Kuuntelin tarkkaan jokaisen sanan, jonka hän puhui pelastussuunnitelmasta. Se kaikki kuulosti niin tutulta, aivan kuin olisin kuullut sen aiemmin.

Kun ensimmäisen kerran astuin Angoulêmen kappeliin, oli kuin minut olisi kiedottu lämpimän peiton sisään. Olin tullut ”kotiin”. Sinä samana päivänä Evankeliumin perusperiaatteet -luokassa opettava lähetyssaarnaaja esitti voimallisen todistuksen ensimmäisestä näystä. Kun hän selitti, kuinka Pyhä Henki todistaa meille, lämpö säteili sydämestäni ja täytti koko kehoni. Tuo voimallinen todistus jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen, joka on kantanut minut halki uskoani koettelevien koetusten.

Noin kuukausi sen jälkeen kun olin astunut Angoulêmen kappeliin ensimmäisen kerran, päätin mennä kasteelle. Olin 18-vuotias enkä tarvinnut vanhempieni lupaa. Mutta kun soitin kotiväelleni Australiaan iloisine uutisineni, järkytyin ja petyin huomatessani, että he suhtautuivat kirkkoon kielteisesti ja vastustivat haluani mennä kasteelle.

Se painoi raskaana sydäntäni. Pitäisikö minun toimia vastoin perheeni toiveita, perheeni, jota rakastin syvästi? Vai pitäisikö minun lykätä kastettani siihen asti kun palaisin Australiaan, missä kohtaisin mahdollisesti vielä suurempaa vastustusta?

Kohta Matt. 19:29 auttoi minua tekemään päätöksen: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.” Olinko minä halukas asettamaan Vapahtajan ensimmäiseksi – jopa perheeni edelle? Vastaus oli myöntävä, ja 16. joulukuuta 1989 minut kastettiin ja konfirmoitiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. Jäljellä oleva aikani Ranskassa oli täynnä rauhallista iloa, jota en ollut tuntenut koskaan aiemmin.

Kun palasin Perthiin, perheeni otti minut avosylin vastaan. Yritykseni kertoa heille evankeliumista kohtasivat kuitenkin ankaraa vastustusta. He jopa järjestivät minulle tapaamisia uskonnollisten ”asiantuntijoiden” kanssa, jotka voisivat ”valaista” minua ja auttaa minua näkemään valitsemani polun ”erheellisyyden”. Se oli suuri koetus uskolleni, ja mormonivastaisen propagandatulvan jälkeen huomasin asettavani päätöstäni kyseenalaiseksi.

Silti sydämeni hiljaisissa sopukoissa minun oli pakko myöntää, että se, mitä olin kokenut Ranskassa, oli Jumalasta, joten etsin Herran Henkeä vahvistuksekseni. Paastosin ja rukoilin joka sunnuntai viikkokausia, uppouduin pyhiin kirjoituksiin, sain pappeuden siunauksia opastukseksi ja vahvistukseksi ja kävin kirkossa joka viikko ollakseni pyhien seurassa. Sen sijaan että olisin hautonut sitä, mitä en pystynyt ymmärtämään tai en tiennyt, keskityin niihin asioihin, jotka tiesin: olen Jumalan lapsi, Jeesus on Kristus, Joseph Smith palautti Herran kirkon, Mormonin kirja ja Raamattu ovat Jumalan sanaa ja perheet ovat ikuisia. Tämän uuden näkökulman ansiosta todistukseni alkoi jälleen kasvaa ja vahvistua.

Viimeinen haaste, joka minun sinä vuonna oli kohdattava, oli avioliiton solmiminen temppelissä ilman että perheeni on paikalla. Eräs nuori mies, jonka olin tavannut Ranskassa ja jonka kanssa olin ollut kirjeenvaihdossa, tuli Kaliforniasta luokseni kolmeksi viikoksi. Meille molemmille kävi selväksi, että halusimme mennä naimisiin, mutta edessäni oli jälleen vaikea päätös: solminko avioliiton temppelissä tullakseni sinetöidyksi ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi vai solminko avioliiton muualla, niin että perheeni voi olla mukana seremoniassa?

Noudatin vaarnanjohtajani neuvoa ja solmin avioliiton temppelissä helmikuussa 1991. Tuolloin perheeni tunsi tulleensa syvästi loukatuksi, mutta he ovat oppineet ymmärtämään, että kirkko on siunaus elämässäni. Kun he ovat seuranneet lastemme varttumista evankeliumissa, he ovat ilmaisseet kiitollisuutta asioista, joita opetamme lapsillemme, ja siitä, millaisiksi ihmisiksi lapsemme ovat varttumassa.

Yksi lapsistani ilmaisi hiljattain kiitollisuutta tekemästäni päätöksestä ottaa vastaan evankeliumi ja kasvattaa perheeni Herralle. Hänen vilpittömyytensä liikutti minut kyyneliin, koska käsitin, että päätös elää evankeliumin mukaan oli koitunut, paitsi minun, myös hänen elämänsä siunaukseksi.Olen iankaikkisesti kiitollinen taivaalliselle Isälle niiden maanpäällisten enkeleiden ihmeteoista ja vaikutuksesta, jotka ovat johdattaneet minut Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kotiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin käsitän, että kaikki koettelemukset, murheet ja perheeni loukkaamisen riski ovat olleet sen arvoisia. Evankeliumi on minulle kaikki kaikessa. Se on totta. Se on kotini.