Olinko liian kiireinen palvelemaan?

Vuonna 1997 seurakunnanjohtajamme ilmoitti, että seurakunta järjestäisi palveluhankkeen seurakuntakeskustamme ympäröivällä alueella. Tällä toiminnalla olisimme mukana kirkon jäsenten kanssa kaikkialla maailmassa juhlimassa myöhempien aikojen pyhien pioneerien Suolajärven laaksoon saapumisen 150-vuotispäivää.

Toimintana olisi teiden siivoamista ja kuoppien täyttämistä. Seurakunnanjohtaja sanoi, että tulisimme likaisiksi mutta että toiminta saattaisi antaa meille tilaisuuden puhua kirkosta muiden kanssa.

En uskonut meneväni mukaan, koska professorini oli ajoittanut ylimääräisiä luentoja samaan aikaan toiminnan kanssa. Minusta tuntui, että kaikki ymmärtäisivät, mutta sitten käsiini osui lehtinen nimeltä Uskoa joka askeleella. Kun luin otteita pyhien ahdingoista heidän matkallaan Yhdysvaltain länsiosiin, liikutuin kyyneliin. Jotkut pyhät jättivät mukavat kotinsa lähteäkseen erämaahan tietämättä, mitä eteen tulisi. Toiset kulkivat eteenpäin jopa senkin jälkeen kun kaikki muut perheenjäsenet olivat kuolleet matkan varrella. Sairauden, tuskan, nälän ja köyhyyden keskellä heillä oli uskoa siihen, että jos he pääsisivät länteen, he olisivat vapaita sorrosta.

Minua suretti, että varhaisten pyhien oli tehtävä suuria uhrauksia, uhrattava joissakin tapauksissa jopa oma henkensä sen vuoksi, että kirkko jatkaisi etenemistä. Heidän uhraustensa ja uskonsa ansiosta minä sain nyt nauttia evankeliumin siunauksista.

Sitten tajusin, miten pienen uhrauksen tekisin heihin verrattuna. Minua pyydettiin palvelemaan vaivaiset kaksi tuntia ja kertomaan evankeliumista muutamalle ihmiselle, ja minä keksin tekosyitä olla osallistumatta.

Unohdin luennot ja osallistuin toimintaan. Tulin likaiseksi, mutta ihmiset tosiaan tulivat kyselemään kirkosta. Olin onnellinen saadessani osallistua, ja olen sen jälkeen valmistunut yliopistosta – muutamasta väliin jääneestä luennosta huolimatta.