2010
Ikuinen perhe
Heinäkuu 2010


Ikuinen perhe

Alkuun murhe-näytelmältä tuntunut tapahtuma johti Uancin perheen lopulta temppeliin.

Kun tapasin Uanci Kivalun ensimmäisen kerran, hän hymyili iloisesti. Mutta kun hän istuutui ja hänen äänensä kävi vakavaksi, mietin, mitä tällä ystävällisellä 16-vuotiaalla olisi kerrottavanaan. ”Kertomukseni koskee temppeliä”, hän sanoi.

Uanci on Tongasta, saarivaltiosta, joka on täynnä korkeita kookospalmuja, majesteettisia banaanipuita ja leveitä taarokasveja. Useimmat nuoret, joita olin nähnyt saarella, vaikuttivat tyytyväisiltä elämään ja hymyilivät yhtä iloisesti kuin Uanci oli hymyillyt vain muutama hetki aiemmin. Hänen ikäisensä tongalaisnuoret pitävät tanssimisesta, laulamisesta ja koripallon pelaamisesta sekä viettävät mielellään aikaa perheensä kanssa. He ovat yleensä onnellista joukkoa. Uancin vakavuuteen sekoittui kuitenkin jokin syvempi tunne, jota en osannut määritellä, ja se yllätti minut.

”Haluan puhua temppelistä”, hän toisti.

”Nuorempana”, Uanci aloitti, ”veljeni ja sisareni ja minä olimme kirkon jäseniä. Kävimme kirkossa joka sunnuntai äitini kanssa. Rakastin temppeliä, ja minusta oli ihanaa käydä nuorten kanssa sijaiskasteilla kuolleiden puolesta. Tunsin aina Hengen, kun menimme sinne. Mutta isäni ei halunnut tulla kirkkoon.”

Uancin ääni alkoi väristä. Nostin katseeni muistivihkostani ja näin hänen silmissään kyyneliä.

”Eräänä päivänä pikkuveljeni ’Alekisio sai lonkkiinsa vamman, joka tulehtui”, hän jatkoi. ”Jonkin aikaa hänen tilansa koheni. Ja isä tuli takaisin kirkkoon. Mutta sitten isä jäi taas pois.”

Nyt kyyneleet vierivät pitkin Uancin kasvoja, ja nenäliina, jonka hänelle ojensin, tuli heti läpimäräksi samoin kuin hänen hihansa, kun hän yritti turhaan kuivata kyyneliä.

”Pikkuveljeni tila paheni, ja sitten hän kuoli. Hän oli vasta 12-vuotias.”

Uanci vaikeni hetkeksi, kun tunteet saivat hänestä vallan, ja minä aloin ymmärtää, miksi hän oli ollut niin vakava. Tämä nuori nainen oli jo kokenut elämässään suuren murhenäytelmän. Hänen silmistään loisti kuitenkin myös toivon pilkahdus.

”Sitten”, hän aloitti uudelleen, ”isä päätti viimeinkin tulla takaisin kirkkoon. Alkuun se oli hänelle vaikeaa. Piispamme, johtajat, sukulaiset ja perhe kannustivat häntä sanoen, että ainoa tapa, jolla perheemme olisi jälleen yhdessä – näkisi taas veljeni – olisi se, että meidät sinetöitäisiin temppelissä.

”Meillä oli vaikeaa veljeni kuoleman jälkeen”, Uanci jatkoi. ”Mutta vanhempani tekivät ahkerasti töitä ja saivat omat toimituksensa. Lopulta meidät sinetöitiin temppelissä perheenä 10. lokakuuta 2008, tasan vuosi ’Alekision kuoleman jälkeen. Piispa oli pikkuveljeni paikalla. Se oli sanoin kuvaamattomin tunne, mitä olen ikinä kokenut.”

Uancin kyyneleet eivät olleet surun vaan ilon kyyneliä. Hän ja hänen perheensä olivat olleet Herran huoneessa ja heidät oli sinetöity temppelissä, ja hän tiesi, mitä se merkitsi. Jos hänen perheensä elää liittojensa arvoisena, he ovat yhdessä ikuisesti.

Kun ajattelen Uancia, kuvittelen hänet kävelemässä Liahonan kampuksella. Se on kirkon omistama lukio Tongassa ja aivan temppelin naapurissa. Kävellessään Uanci katsoo kiinteästi temppelin huipulla olevaan enkeli Moroniin, jonka kultainen hahmo kimaltaa auringossa. Hänen silmissään on jälleen kyyneliä, mutta hän myös hymyilee, sillä hän tietää näkevänsä taas ’Alekision.

Perhekuvat Joshua J. Perkey; valokuva Nuku’alofan temppelistä Tongassa Welden C. Andersen