Tuuletin, imuri ja lautasellinen pikkuleipiä

Eräänä kesänä nuori perheemme matkusti 2 000 mailia (3 200 km) maan halki aviomieheni uuden työn perässä. Olimme innoissamme uudesta seikkailustamme, mutta tunsimme olevamme hyvin kaukana kotoamme, sukulaistemme luota ja kaikesta muusta tutusta. Pysähdyimme uuden kotimme eteen rankkasateessa, ja koska yritimme suojata kotiimme juuri asennettua lattiamattoa, purimme kuorma-auton lastin kannatellen sateenvarjoja yllämme ja levitellen sanomalehtiä jalkojemme alle. Tiesimme, että rankkasateet olivat saaneet kellareita tulvimaan, ja pidimme hermostuneena silmällä omaamme, kun kuorma oli purettu.

Kaikki näytti olevan sinä iltana kunnossa, ja kolmen nuoren lapsemme viimein nukahdettua Greg ja minä sijasimme kiireesti vuoteemme. Olimme molemmat uuvuksissa, ja sänkyyn pääseminen kuulosti oikein hyvältä. Jostakin syystä Gregistä kuitenkin tuntui, että hänen pitäisi purkaa vielä yksi laatikko.

”Älä”, sanoin, ”käydään nyt vain nukkumaan. Voimme purkaa sen aamulla.”

Hän pudisti päätään ja lähti kellarikerrokseen. Muutaman hetken kuluttua kuulin hänen huutavan. Hädissäni juoksin kellarikerrokseen, missä näin hyökytulvan pienoiskoossa. Seisoimme siellä rinnatusten kylmän sadeveden alkaessa nousta nilkkoihimme. Ryhdyimme heti toimeen ja aloimme raahata laatikoita toinen toisensa perään ylös jyrkkää portaikkoa. Tunsin olevani täysin ja toivottomasti hukassa kyynelteni sekoittuessa lattialla olevaan tulvaveteen.

Soitin ainoalle kirkon jäsenelle, jonka tunsimme uudessa seurakunnassamme, veli Lindsay Sewellille, ja kysyin ohjeita siihen, kuinka tyhjentää vesi uppopumpullamme. Veli Sewell antoi muutaman nopean ohjeen, ja sitten minä palasin jatkamaan yritystämme pelastaa tavaramme. Keskiyöllä soi ovikello. Vetäessäni oven auki näin veli Sewellin sylissään tuuletin, märkäimuri ja lautasellinen suklaamurupikkuleipiä.

”Kuulostaa siltä kuin te tarvitsisitte vähän apua”, hän sanoi valoisasti hymyillen. Äkkiä en tuntenutkaan olevani niin kaukana kotoa.

Veli Sewell oli kanssamme koko yön yrittäessämme päästä tulvan herraksi. Kun vesi kellarikerroksessa nousi yli jalan (30 cm) syvyiseksi, hän ehdotti, että soittaisimme pelastuslaitokselle. Sieltä tuotiin suuret pumput, jotka viimein ratkaisivat ongelman.

Seuraavana aamuna sisar Sewell ja muita uuden seurakuntamme jäseniä tuli tuomaan ruokaa, jatkojohtoja ja lisää imureita. Heidän hyvyytensä häkellytti meidät. Lopulta saimme kaikki tavaramme pelastettua.

Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Meninpä minne tahansa, minulla on veljiä ja sisaria, jotka avosylin odottavat toivottaakseen perheeni tervetulleeksi ja auttaakseen hädän hetkinä.