Kaikki järjestyy

Minulla oli kaksi ikäistäni ystävää, jotka olivat myös aktiivisia kirkossa. He olivat veljeksiä, ja me vartuimme yhdessä. Tapasin heitä kuitenkin vain sunnuntaisin, koska me asuimme melkein 25 kilometrin päässä toisistamme. Näimme toisiamme pappeuskokouksessa ja Nuorten Miesten toiminnoissa. Vaikka näimme toisiamme vain kerran viikossa, hyvä ystävyytemme auttoi kaikkia meitä kolmea pysymään aktiivisina kirkossa.

Myöhemmin huomasin, että monista vanhemmista nuorista tuli vähemmän aktiivisia kirkossa, ja minulla oli hirveä pelko, että minäkin saattaisin jonakin päivänä menettää todistukseni. Noihin aikoihin Saksassa oli kirkon piirissä niin vähän nuoria, että kun heistä tuli vähemmän aktiivisia, heidän poissaolonsa tuntui. Se oli vanhemmistani pelottavaa. He olivat luopuneet kaikesta kasvattaakseen lapsensa uskonnonvapauden piirissä, ja nyt he ajattelivat: ”Mitä voimme tehdä, niin ettemme menetä Erichiä?”

Kerran ollessani noin 14-vuotias perheeni oli ajamassa kotiin kirkosta. Olimme panneet jälkeen kerran merkille, että jotkut nuorista olivat jättäneet kirkon. Sanoin vanhemmilleni: ”Haluan, että raahaatte minua kirkkoon siihen asti kun olen 21-vuotias, niin sen jälkeen pidän huolen itsestäni!” Minä tosiaankin sanoin heille niin, ja äitini toisti sen minulle usein.

Tämä huoli selittää, miksi ollessani noin 10-vuotias ja käydessäni alakoulua vanhempani tekivät erään päätöksen. Saksassa yli-opisto-opintoihin tähdätään jo nuorella iällä. Vanhempani päättivät, etteivät he päästä minua yliopistoon, koska he olivat tuohon aikaan nähneet monien nuorten jättävän kirkon opiskellessaan yliopistossa. He sanoivat: ”Sinä voit mennä minne tahansa mutta et kymnaasiin [lukioon], koska emme halua menettää sinua maailmalle!”

Se päätös tarkoitti, että saisin peruskoulutuksen ja myöhemmin ammattikoulutuksen, ja minulle se tarkoitti tutkintoa liiketaloudessa. Se rajoitti monia ammatillisia mahdollisuuksiani. Päätin opiskeluni, kun olin 18-vuotias, ja minut kutsuttiin palvelemaan lähetyssaarnaajana Münchenissä Saksassa. Minusta oli hienoa olla lähetyssaarnaaja.

Kun päätin lähetystyöni, huomasin, ettei minulla ollut moniakaan ura-vaihtoehtoja. Olin opiskeluni opiskellut. Kaksi vuotta lähetystyöni jälkeen menin naimisiin vaimoni Christianen kanssa, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta hankkia yliopistotason koulutusta. Hetkellisesti tunsin surua vanhempieni päätöksestä, koska koin tilanteeni hyvin rajoitetuksi.

Sitten mieleeni tuli ajatus: ”Mitä vanhempani sitten tekivätkin, he tekivät sen minua suojellakseen. He tekivät sen rakkaudesta, eikä se ole minulle haitaksi.” Vaikka toisinaan siitä näyttikin olevan haittaa maallisessa mielessä, saatoin nyt ymmärtää, ettei se koskaan olisi todellinen haitta. Päätin luoda uran vakuutusmaailmassa, ja myöhemmin minusta tuli yksi sen yhtiön johtajista, jossa olin työssä.

Yksi haasteistani oli, että olin aina halunnut olla opettaja, mutta Saksassa ei voi olla opettaja ilman yliopistokoulutusta. Lopulta minusta kuitenkin tuli opettaja – uskonnonopettaja. Minusta tuli kirkon koululaitoksen opettaja. Ja tavallaan sitä minä nyt olen – opettaja. Näin sain todistuksen, että kannattaa kuunnella vanhempiaan, noudattaa heidän neuvojaan ja luottaa siihen, että he rakastavat sinua, rukoilevat puolestasi ja tietävät, mikä on parhaaksesi. Oma haluni pysyä aktiivisena kirkossa oli niin voimakas ja vanhempieni halu suojella minua oli niin voimakas, että kaikki kääntyi hyväkseni.

Nuoruudessani pysyin lujana myös seminaariohjelman ansiosta, joka aloitettiin Saksassa vuonna 1972, kun olin 14-vuotias. Sillä oli suuri vaikutus elämääni. Muistan yhä seminaarinopettajani, koska hän jätti minuun voimakkaan vaikutelman ja vaikutti minuun hyvin myönteisellä tavalla.

Seminaarikokemukseni sekä se, että nuorena tutkin pyhiä kirjoituksia itsekseni, sai minut rakastamaan niitä. Tutkimiseni vahvisti todistustani, ja rakastan yhä seminaari- ja instituuttikursseja. Opetin yhtä ensimmäisistä aamuseminaariluokista Saksassa. Se oli hieno luokka. Nuoret rakastivat sitä, ja he tulivat joka aamu. Jotkut heistä tulivat melko kaukaa. Tuosta ryhmästä kaikki nuoret miehet menivät lähetystyöhön, ja niistä nuorista miehistä ja naisista lähes kaikki ovat pysyneet aktiivisina kirkossa.

Kun ajattelen sitä, kuinka sain todistukseni ja millä oli suurin hyvää tekevä vaikutus minuun, voin todella sanoa, että suurin vaikutus oli niillä seminaari- ja instituuttiluokilla, joihin osallistuin. Suurin vaikutus oli sillä, että opin evankeliumin periaatteita ja oppeja pyhistä kirjoituksista ystävä-joukon kanssa ja että meitä opetti opettaja, jota ihailimme.

Yksi parhaista asioista, mitä voit tehdä tutkiessasi pyhiä kirjoituksia, on soveltaa niitä itseesi. Opettajillamme oli usein tapana sanoa: ”Kun luette tämän kohdan, kokeilkaa sijoittaa siihen oma nimenne.” Huomasin, että saatoin lukea pyhiä kirjoituksia aivan kuin olisin Nefi tai Helaman tai Moroni. Se muutti mielessäni koko tilanteen, kun luin pyhiä kirjoituksia. Se oli kuin uni: äkkiä saatoin nähdä itseni samassa tilanteessa kuin ne ihmiset, joista luin.

Pyhät kirjoitukset auttoivat minua ymmärtämään, että usko on jotakin todellista. Se ei ole vain sitä, että tietää pyhissä kirjoituksissa olevia asioita teoreettisesti, vaan usko yhdistää meidät Herran meille tarkoittamaan todellisuuteen. Sen oivalluksen sain ollessani nuorena seminaarissa. Minulla on varma usko siihen, että jos Herra antaa jonkin tehtävän, me voimme ”mennä ja tehdä” (1. Nefi 3:7), ja Hän järjestää sen, mitä tarvitsemme suorittaaksemme sen tehtävän.

Eräs pyhien kirjoitusten kohta, josta oli minulle todella apua nuorena, oli Joos. 1:6–9. Siinä sanotaan muun muassa: ”Ole rohkea ja luja. – – Noudata tarkoin sitä lakia – –. Älä poikkea siitä oikealle äläkä vasemmalle. Silloin menestyt kaikessa mihin ryhdyt.”

Kun olin nuorukainen, ajattelin: ”Sitten kun saan tehtävän Herralta, en poikkea oikealle enkä vasemmalle.” Sen johdosta sain joitakin hyviä kokemuksia. Esimerkiksi ollessani yrityskoulutuksessa minun oli kerran lähdettävä erääseen kirkon kokoukseen, mutta minulla oli postitukseen liittyvä työtehtävä. Yleensä tämä tehtävä vei minulta ja muilta harjoittelijoilta vähintään tunnin ylimääräistä aikaa normaalien työtuntiemme lisäksi. Minun oli kuitenkin lähdettävä Hampuriin klo 17.30 lähtevällä junalla ehtiäkseni kirkon kokoukseeni. Kerroin muille ongelmastani, ja he sanoivat minulle: ”Lykkyä tykö. Ei kyllä onnistu.”

Sanoin: ”Tietenkin onnistuu, koska se on tärkeä kokous.” He kohauttivat harteitaan ja sanoivat ivallisesti: ”Niinpä tietysti – sinä ja sinun uskosi. Luulet, että vain koska olet uskonnollinen, kaikki järjestyy. Se merkitsisi sitä, että meidän pitäisi saada posti valmiiksi kymmentä vailla viisi. Se ei ole onnistunut ikinä.” Sanoin: ”No, kävi miten kävi, mutta minun pitää olla tänä iltana ajoissa Hampurissa.”

Uskokaa tai älkää, ensimmäisen ja ainoan kerran kolmen vuoden aikana kaikki saatiin valmiiksi sinä päivänä kymmentä vailla viisi, ja minä ehdin junaan ajoissa. Se teki harjoittelija-tovereihini vaikutuksen ja avasi minulle mahdollisuuden käydä heidän kanssaan joitakin evankeliumiaiheisia keskusteluja.

Minulla on täysi luottamus ja usko siihen, että kun Herra antaa tehtävän, se järjestyy jollakin tavoin, jos emme poikkea oikealle emmekä vasemmalle. En tiennyt, että postitustehtävä, joka meillä oli, saataisiin sinä päivänä valmiiksi etuajassa. Aina tuollaisia asioita ei voi tietää etukäteen. Ei voi sanoa Herralle, kuinka siinä pitäisi käydä, mutta kun uskoo ja luottaa Häneen, asia järjestyy usein parhain päin.

Pyhien kirjoitusten tutkimiseni ja vanhempieni esimerkki antoivat minulle jotakin hyvin tärkeää jo silloin kun olin nuorukainen. Yhdessä ne auttoivat minua saamaan suuren uskon siihen, että jokapäiväisessä elämässäni Herra auttaisi ja siunaisi minua.