Taistella, paeta vai ottaa iskut vastaan?

En ollut varma, mitä tehdä sinä iltapäivänä. Olin 13-vuotias, ja minut oli työnnetty vasten kouluni ulkoseinää ja yksi kiusaaja löi minua. Koska ympärilläni oli puolisen tusinaa hänen ystäviään, päätin ottaa iskut vastaan.

Hän löi minua. Sitten hän potkaisi minua. Monta kertaa.

Viimein hän ja hänen ystävänsä lähtivät. Bussini tuli, ja minä nousin kyytiin. En kohottanut päätäni ennen kuin bussi pysähtyi kotipysäkilleni. Vielä 50 vuotta myöhemminkin mietin yhä, toiminko pelkuruudesta vai kristillisestä pitkämielisyydestä.

Se kokemus tuo esiin joitakin hämmentäviä kysymyksiä, joita me myöhempien aikojen pyhät kohtaamme. Kun uskonkäsityksiämme vastaan hyökätään, taistelemmeko, pakenemmeko vai otammeko vain iskut vastaan?

Vapahtajan sanat vaikuttavat selkeiltä: ”Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” (Matt. 5:39). Olen usein miettinyt, käyttikö Jeesus vain kielikuvaa opettaakseen seuraajiaan olemaan vastaamatta loukkauksiin verikostolla, kuten oli tavanomainen käytäntö. Ehkä.

Ja silti, miettikää Opissa ja liitoissa olevia neuvoja.

Vuonna 1833 kirkkoa vainottiin ankarasti etenkin Missourissa. Henkeään puolustaakseen kirkon jäsenet tarttuivat aseisiin. Siinä vaiheessa Herra ilmoitti luvun 98. Siinä Hän opetti heitä kestämään – tiettyyn rajaan asti. Heillä oli oikeus puolustautua, mutta jos he pidättyisivät, Hän palkitsisi heidät. Jos syylliset etsisivät anteeksiantoa, pyhien oli määrä antaa anteeksi ”seitsemänkymmentä kertaa seitsemän” (jae 40). Mitä taisteluun lähtemiseen tulee, heidän oli määrä ensin etsiä rauhaa ja ryhtyä taisteluun vasta, jos Herra käskisi heitä.

Ajat ovat muuttuneet noista kauheista päivistä, mutta jollakin tavoin kirkon jäsenet ovat yhä hyökkäyksen kohteena. Oppimme ymmärretään yleensä väärin. Vääriin tietoihin perustuvia oletuksia, järjettömiä syytöksiä ja suoranaisia valheita levitetään totuutena.

Mitä meidän pitää tehdä? Opetuslapsina, jotka pyrkivät ”olemaan Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:9), meidän täytyy tehdä jotakin. Emme voi paeta. Taistelemmeko siis vai otammeko vain vastaan iskut?

Sellaisissa asioissa voimme turvautua profeettoihin. Viimeisissä yleiskonferensseissa olen pannut merkille joukon puheita, joissa selitetään kirkon kantaa kiistanalaisiin aiheisiin. Puhujat eivät arvos-tele, mutta he eivät myöskään alistu. Usein he etsivät yhteistä maaperää niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä kanssamme. He ovat kunnioittavia. He pyrkivät ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyiksi.¹

On kenties hetkiä, jolloin ainoa vaihtoehto on taistella, paeta tai ottaa iskut vastaan. Usein meillä on kuitenkin parempi vaihtoehto. Me voimme ojentaa kätemme rakkaudessa niin kuin Jeesus ja Hänen apostolinsa tekevät.