Enkelien kieli

Profeetta Joseph Smith syvensi ymmärrystämme puheen voimasta opettaessaan: ”Jokainen olento tekee työtä – – sanojen kautta, kun hän tekee työtä uskon kautta. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli. Joosua puhui, ja suuret valot, jotka Jumala oli luonut, pysyivät paikallaan liikkumatta. Elia käski, ja taivas pysyi suljettuna kolme vuotta ja kuusi kuukautta, niin että ei satanut – –. Kaikki tämä tehtiin uskon avulla – –. Siten usko toimii sanojen kautta, ja sen voimallisimmat teot on tehty ja tehdään [sanojen avulla].”¹ Sanat, kuten jokainen lahja, joka ”tulee ylhäältä”, ovat pyhiä, ja ne täytyy lausua ”varoen ja Hengen kehotuksen mukaan”.²

Sanojen voiman ja pyhyyden tiedostaen haluan varoittaa teitä, mikäli varoitus on tarpeen, siitä, kuinka puhumme toisillemme ja kuinka puhumme itsestämme.

Apokryfikirjoissa on kohta, joka ilmaisee tämän aiheen vakavuuden paremmin kuin itse osaan sen tehdä. Se kuuluu: ”Ruoskan lyönti tekee mustelmia, mutta kielen lyönti murskaa luut.”³ Tämä tuskallinen kuva mielessäni vaikutuin aivan erityisesti, kun luin Jaakobin kirjeestä, että oli olemassa keino, jolla minä voisin olla ”täydellinen”.

Jaakob sanoi: ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.”

Jatkaen kielikuvaa hallitsemisesta Jaakob kirjoittaa: ”Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta.

Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa [laivaa].”

Sitten Jaakob menee suoraan asiaan: ”Samoin kieli on pieni jäsen – – . [Mutta] pieni tuli [voi] sytyttää palamaan suuren metsän!

Ja kielikin on tuli – – meidän jäsentemme joukossa – –. Se saastuttaa koko ruumiin – – itse liekehtien helvetin tulta.

Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.

Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja.

Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!”⁴

Siinäpä oli melko suoraa puhetta! Jaakob ei ilmeisestikään tarkoita, että kielemme on aina synnillinen, eikä että kaikki, mitä sanomme, on ”täynnä tappavaa myrkkyä”. Hän tarkoittaa kuitenkin selvästi, että ainakin jotkin asiat, joita sanomme, voivat olla tuhoisia, jopa myrkyllisiä – ja se on hyytävä syytös myöhempien aikojen pyhälle! Ääni, joka esittää hartaan todistuksen, lausuu palavia rukouksia ja laulaa Siionin lauluja, voi olla sama ääni, joka sättii ja arvostelee, nolaa ja halventaa, aiheuttaa tuskaa ja tuhoaa niin tekemällä itsensä ja toisten hengen. ”Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta”, valittaa Jaakob. ”Tämä ei käy, veljeni [ja sisareni]!”

Onko tämä jotakin sellaista, missä meillä kaikilla olisi hieman parantamisen varaa? Onko tämä yksi sellainen alue, jolla me jokainen voisimme yrittää olla hieman täydellisempiä?

Aviomiehet! Teille on uskottu pyhin lahja, minkä Jumala voi teille antaa – vaimo, Jumalan tytär, lastenne äiti, joka on vapaaehtoisesti antanut itsensä teille saadakseen rakkautta ja riemukasta yhdessäoloa. Ajatelkaa, millaisia ystävällisiä asioita te sanoitte seurustellessanne, ajatelkaa siunauksia, jotka olette antaneet pannen kätenne rakastavasti vaimonne pään päälle, ajatelkaa itseänne ja häntä jumalana ja jumalattarena, joita te kumpikin myötäsyntyisesti olette, ja miettikää sitten toisia tilanteita, joille ovat olleet luonteenomaisia kylmät, pisteliäät, hallitsemattomat sanat. Kun ajattelee vahinkoa, jonka voimme kielellämme tehdä, ei ole ihme, että Vapahtaja sanoi: ”Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.”⁵ Aviomies, joka ei uneksisikaan koskaan lyövänsä vaimoaan fyysisesti, voi murskata, ellei tämän luita, niin varmasti hänen sydämensä ajattelemattoman tai epäystävällisen puheen raakuudella. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko tuomitsee fyysisen kaltoinkohtelun poikkeuksetta ja varauksetta. Jos on mahdollista tuomita sitäkin ehdottomammin, niin vastustamme vielä voimakkaammin kaikkia sukupuolisen väkivallan ja hyväksikäytön muotoja. Tänään puhun sitä sanallista ja emotionaalista kaltoinkohtelua vastaan, jota kuka tahansa kohdistaa kehen tahansa, mutta aivan erityisesti sitä kaltoinkohtelua vastaan, jota aviomies kohdistaa vaimoonsa. Tämä ei käy, veljeni.

Puhumme samassa hengessä yhtä hyvin myös sisarille, sillä sanallisen kaltoinkohtelun synti ei tunne sukupuolta. Vaimot, entä teidän suussanne oleva hallitsematon kieli, entä teidän sanojenne voima hyvään tai pahaan? Kuinka voikin niin suloinen ääni, joka luonnostaan on niin enkelimäinen, niin lähellä verhoa, niin vaistomaisen lempeä ja niin synnynnäisen ystävällinen, olla ikinä vuorostaan niin kiivas, niin pureva, niin pisteliäs ja hillitön? Naisen sanat voivat tehdä syvemmän haavan kuin mikään tikari, mikä on koskaan taottu, ja ne voivat ajaa heille rakkaat ihmiset vetäytymään etäisemmän muurin taakse kuin kukaan olisi voinut ikinä kuvitella tuon sananvaihdon alkaessa. Sisaret, teidän suurenmoisessa hengessänne ei ole mitään sijaa minkäänlaisille kitkerille tai raastaville ilmaisuille, mukaan luettuina juoruilu, pahan puhuminen selän takana ja ilkeät huomautukset. Älköön ikinä sanottako meidän seurakunnastamme tai meidän kodistamme tai meidän naapurustostamme, että ”kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa [liekehtien] se on vääryyden maailma”.

Saanen laajentaa tämän neuvon koskemaan koko perhettä. Meidän täytyy olla hyvin varovaisia puhuessamme lapselle. Se, mitä me sanomme tai emme sano, kuinka me sen sanomme ja koska me sen sanomme, on hyvin, hyvin tärkeää lapsen muodostaessa käsitystä itsestään. Mutta se on vielä tärkeämpää muovatessa tuon lapsen uskoa meihin ja heidän uskoaan Jumalaan. Olkaa rakentavia puheissanne lapselle – aina. Älkää ikinä sanoko heille, edes leikillänne, että he ovat lihavia tai tyhmiä tai laiskoja tai rumia. Ette ikinä tekisi sitä pahantahtoisesti, mutta he muistavat ja saattavat kamppailla vuosikausia yrittäen unohtaa – ja antaa anteeksi. Ja yrittäkää olla vertailematta lapsianne, vaikka uskoisittekin olevanne taitavia siinä. Saatatte sanoa mitä myönteisimmin, että ”Susan on sievä ja Sandra on fiksu”, mutta Susan muistaa ainoastaan sen, että hän ei ole fiksu, ja Sandra sen , että hän ei ole sievä. Kehukaa kutakin lasta erikseen siitä, mitä lapsi on, ja auttakaa häntä välttymään kulttuurimme pakkomielteeltä vertailla, kilpailla ja tuntea aina olevansa riittämätön.

Kaikessa tässä oletan olevan sanomattakin selvää, että kielteiset puheet kumpuavat varsin usein kielteisestä ajattelusta, muun muassa kielteisestä ajattelusta itsestämme. Näemme omat vikamme, puhumme – tai ainakin ajattelemme – itsestämme arvostellen, ja ennen pitkää näemme jokaisen ja kaiken sillä tavalla. Ei päivänpaistetta, ei ruusuja, ei lupausta toivosta tai ilosta. Ennen pitkää me ja kaikki ympärillämme olemme viheliäisiä.

Rakastan sitä, mitä vanhin Orson F. Whitney kerran sanoi: ”Evankeliumin henki on toiveikas. Se luottaa Jumalaan ja näkee asioiden valoisat puolet. Vastakkainen tai pessimistinen henki vetää ihmisiä alaspäin ja pois Jumalasta, näkee pimeän puolen, napisee, valittaa ja on hidas tottelemaan.”⁶ Meidän tulee kunnioittaa Vapahtajan julistusta: ”Olkaa [iloisella mielellä].”⁷ (Minusta tosiaan tuntuu, että me saatamme syyllistyä tämän käskyn rikkomiseen enemmän kuin miltei minkään toisen!) Puhukaa toiveikkaasti. Puhukaa rohkaisevasti, myös itsestänne. Yrittäkää olla nurkumatta ja valittamatta jatkuvasti. Kuten joku on joskus sanonut: ”Sivilisaation kulta-aikanakin joku epäilemättä nurisi, että kaikki näytti liian keltaiselta.”

Olen usein ajatellut, että Nefistä on varmasti ollut siedettävämpää tulla sidotuksi köysillä ja lyödyksi sauvalla kuin kuunnella Lamanin ja Lemuelin jatkuvaa nurinaa.⁸ Hän on varmastikin sanonut ainakin kerran: ”Lyökää minua vielä kerran. Kuulen vielä puhettanne.” Elämässä on toki ongelmansa ja vastaan tulee toki kielteisiä asioita, mutta pyydän, että omaksuisitte yhden vanhin Hollandin elämänohjeista: Mikään vastoinkäyminen ei ole niin paha, ettei siitä valittaminen pahentaisi sitä.

Paavali esitti asian suoraan mutta hyvin toiveikkaasti. Hän sanoi meille kaikille: ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi.

Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle – –.

Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen – –.

Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”⁹

Syvästi liikuttavassa viimeisessä todistuksessaan Nefi kutsuu meitä seuraamaan ”[Jumalan] Poikaa täysin vilpittömin sydämin”, luvaten, että kun te ”olette saaneet tulen ja Pyhän Hengen kasteen”, [te] ”voitte puhua uudella kielellä, niin, nimittäin enkelien kielellä. – – Ja – – kuinka te voisitte puhua enkelien kielellä muutoin kuin Pyhän Hengen avulla? Enkelit puhuvat Pyhän Hengen voimalla; sen vuoksi he puhuvat Kristuksen sanoja.”¹⁰ Kristus oli ja on rakkaan Johanneksen mukaan todella ”Sana”¹¹, ”täynnä armoa ja totuutta” ja laupeutta ja hyvyyttä.

Niin, veljet ja sisaret, tässä pitkällisessä iankaikkisessa pyrkimyksessä olla enemmän Vapahtajamme kaltaisia yrittäkäämme olla ”täydellisiä” nyt ainakin tällä yhdellä tavalla – olemalla loukkaamatta sanoilla, tai myönteisemmin sanottuna puhumalla uudella kielellä, enkelien kielellä. Sanojemme, kuten tekojemmekin, tulisi olla täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta, kolmea suurta kristillistä periaatetta, joita nykypäivän maailmassa niin kipeästi kaivataan. Sellaisin sanoin, jos ne puhutaan Hengen vaikutuksesta, voidaan kuivata kyyneleitä, parantaa sydämiä, kohottaa ihmisten elämää, toivo voi palata, luottamus säilyä. Rukoilen, että sanani tästä haastavasta aiheesta ovat teille rohkaisevia eivätkä lannistavia, että voitte äänestäni kuulla, että rakastan teitä, koska rakastan. Mikä vielä tärkeämpää, tietäkää, että Isänne taivaassa rakastaa teitä ja niin rakastaa Hänen ainosyntyinen Poikansakin. Kun he puhuvat teille – ja he puhuvat – se ei tapahdu myrskyssä eikä maanjäristyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisena huminana, hellänä ja ystävällisenä äänenä.¹² Se tapahtuu enkelien kielellä. Riemuitkaamme kaikki ajatuksesta, että kun me lausumme rakentavia, rohkaisevia sanoja yhdelle näistä vähäisimmistä veljistämme, sisaristamme ja pienokaisistamme, me sanomme ne Jumalalle.¹³ Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.