Muistoja tabernaakkelista

Kuva

Veljeni ja sisareni – sekä täällä tabernaakkelissa olevat että te, jotka kuuntelette tätä eri keinoin eri puolilla maailmaa – minulla on ilo olla jälleen edessänne tässä mahtavassa rakennuksessa. Näissä puitteissa ei voi olla tuntematta niiden varhaisten pyhien henkeä, jotka rakensivat tämän kauniin jumalanpalveluspaikan, samoin kuin kaikkien niiden, joka ovat tehneet työtä sen suojelemiseksi ja kaunistamiseksi vuosien varrella.

Olen ajatellut viime aikoina niitä monia merkittäviä elämäni tapahtumia, jotka liittyvät Suolajärven tabernaakkeliin. Vaikka niitä on aivan liian monta kerrottavaksi tänään, haluaisin puhua teille ihan vain muutamasta.

Muistan ajan vähän ennen kastettani, kun olin 8-vuotias. Äitini puhui minulle parannuksenteosta ja kasteen merkityksestä – ja sitten, eräänä syyskuisena lauantaina vuonna 1935 hän vei minut raitiovaunulla tabernaakkelin kastehuoneelle, joka sijaitsi tässä rakennuksessa viime aikoihin asti. Siihen aikaan ei ollut niin tavallista kuin nyt, että isät kastoivat omat lapsensa, sillä toimitus suoritettiin yleensä lauantaiaamuna tai -iltapäivällä ja monet isät olivat silloin töissä omilla työpaikoillaan. Pukeuduin valkoisiin ja minut kastettiin. Muistan sen päivän kuin eilisen – sekä sen onnen, jota tunsin, kun toimitus oli suoritettu.

Vuosien kuluessa – etenkin palvellessani piispana – todistin monia muita tabernaakkelin kastealtaassa toimitettuja kasteita. Jokainen niistä oli erityinen ja innoittava tilaisuus, ja jokainen niistä muistutti minua omasta kasteestani.

Huhtikuussa 1950 vaimoni Frances ja minä olimme läsnä yleiskonferenssin sunnuntain iltapäiväkokouksessa, joka pidettiin tässä rakennuksessa. Presidentti George Albert Smith oli kirkon presidentti, ja päättäessään konferenssin hän esitti innoittavan ja voimallisen sanoman Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Ennen puheensa päättämistä hän esitti kuitenkin profeetallisen varoituksen. Hän sanoi: ”Ei kestä kauan, ennen kuin onnettomuudet kohtaavat ihmiskuntaa, ellei tehdä pikaista parannusta. Ei kestä kauan, ennen kuin eri puolilla maailmaa kuolee miljoonia ihmisiä – sen tähden, mitä on tulossa.” (Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1950, s. 169.) Ne olivat huolestuttavia sanoja, sillä ne tulivat Jumalan profeetalta.

Kaksi ja puoli kuukautta sen yleiskonferenssin jälkeen, kesäkuun 25. päivänä 1950, Koreassa puhkesi sota – sota, joka vaati lopulta noin kaksi ja puoli miljoonaa ihmishenkeä. Tuo tapahtuma innoitti minua miettimään presidentti Smithin sanoja, jotka hän lausui istuessamme tässä rakennuksessa sinä kevätpäivänä.

Osallistuin tabernaakkelissa moniin yleiskonferenssikokouksiin, ja johtavien veljien sanat rakensivat ja innoittivat minua aina. Sitten lokakuussa 1963 presidentti David O. McKay kutsui minut toimistoonsa ja esitti minulle kutsun palvella kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä. Hän pyysi, että pitäisin tämän pyhän kutsun luottamuksellisena enkä paljastaisi sitä kenellekään muulle kuin vaimolleni, ja että olisin läsnä yleiskonferenssissa tabernaakkelissa seuraavana päivänä, kun nimeni luettaisiin ääneen.

Tulin seuraavana aamuna tabernaakkeliin tietämättä oikein, minne istuutuisin. Koska olin pappeuden kotiopetuskomitean jäsen, päätin, että istuisin tuon komitean jäsenten joukossa. Huomasin ystäväni Hugh Smithin, joka oli myös pappeuden kotiopetuskomitean jäsen. Hän viittilöi minulle, että istuutuisin hänen viereensä. En voinut sanoa hänelle mitään kutsustani, vaan istuuduin.

Kokouksen aikana kahdentoista apostolin koorumin jäsenet hyväksyttiin tehtäväänsä, ja tietenkin minun nimeni luettiin. Luulenpa, että kävelymatka yleisön joukosta korokkeelle oli elämäni pisin kävely.

Siitä konferenssista on kulunut lähes 44 vuotta. Vuoteen 2000 mennessä, jolloin konferenssikeskus vihittiin, minulla oli ollut etuoikeus esittää 101 yleiskonferenssipuhetta tämän rakennuksen puhujakorokkeelta. Siihen eivät sisälly puheet yleisissä apujärjestöjen kokouksissa tai muissa täällä pidetyissä kokouksissa. Puheeni tänään nostaa tuon luvun 102:een. Minulla on ollut vuosien varrella monia hengellisiä kokemuksia seisoessani tässä.

Pitäessäni puhetta yleiskonferenssissa lokakuussa 1975 tunsin innoitusta kohdistaa sanani tämän rakennuksen lehterillä istuvalle pienelle tytölle, jolla oli pitkä vaalea tukka. Kiinnitin yleisön huomion häneen ja tunsin voivani ilmaista ajatukseni vapaasti, mikä todisti minulle siitä, että tuo pieni tyttö tarvitsi mielessäni olleen sanoman, joka liittyi erään toisen nuoren neitosen uskoon.

Kokouksen päätyttyä palasin toimistooni ja huomasin, että minua oli odottamassa eräs pieni lapsi, jonka nimi oli Misti White, yhdessä isovanhempiensa ja tätinsä kanssa. Kun tervehdin heitä, tunnistin Mistin lehterillä olleeksi tytöksi, jolle olin kohdistanut sanani. Sain kuulla, että Mistin oli ollut kahdeksannen syntymäpäivänsä lähestyessä vaikea päättää, mennäkö kasteelle vai ei. Hän tunsi halua mennä kasteelle ja hänen isovanhempansa, joiden luona hän asui, halusivat hänen menevän kasteelle, mutta hänen vähemmän aktiivinen äitinsä ehdotti, että hän odottaisi 18 vuoden ikään tehdäkseen päätöksensä. Misti oli sanonut isovanhemmilleen: ”Jos menemme konferenssiin Salt Lake Cityyn, ehkä taivaallinen Isä kertoo minulle, mitä minun pitäisi tehdä.”

Misti ja hänen isovanhempansa ja tätinsä olivat matkustaneet Kaliforniasta Salt Lake Cityyn konferenssiin, ja he onnistuivat saamaan paikat tabernaakkelista lauantain iltapäiväkokoukseen. He olivat juuri siellä, kun huomioni kiinnittyi Mistiin ja päätin puhua hänelle.

Kun kokouksen jälkeinen keskustelumme jatkui, Mistin isoäiti sanoi minulle: ”Mistillä taitaa olla jotakin asiaa sinulle.” Tämä suloinen pieni tyttö sanoi: ”Veli Monson, kun sinä puhuit konferenssissa, sinä vastasit minun kysymykseeni. Minä haluan mennä kasteelle!”

Perhe palasi Kaliforniaan, ja Misti kastettiin ja konfirmoitiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. Misti on pysynyt uskollisena Jeesuksen Kristuksen evankeliumille kaikkien näiden vuosien ajan. Neljätoista vuotta sitten minulla oli etuoikeus vihkiä hänet temppeliavioliittoon erään hienon nuorukaisen kanssa, ja heillä on viisi kaunista lasta ja kuudes tulossa.

Rakkaat veljeni ja sisareni, minulla on etuoikeus seisoa jälleen kerran tabernaakkelin puhujakorokkeella, tässä rakennuksessa, jossa minulla on niin paljon ihania muistoja. Tabernaakkeli on osa elämääni – osa, joka on minulle rakas.

Elämäni aikana minulla on ollut ilo ja kunnia kohottaa käteni antaakseni tukeni yhdeksälle kirkon presidentille, kun heidän nimensä on luettu. Tänä aamuna yhdessä teidän kanssanne annoin jälleen kerran tukeni rakkaalle profeetallemme presidentti Gordon B. Hinckleylle. On ilo ja etuoikeus palvella hänen rinnallaan yhdessä presidentti Faustin kanssa.

Samalla kun tämä rakennus vihitään tänään uudelleen, luvatkaamme mekin vihkiä elämämme uudelleen Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen työlle – Hänen, joka niin auliisti kuoli, jotta me saisimme elää. Rukoilen nöyrästi, että kulkisimme Hänen jalanjäljissään joka päivä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.