Muista, äläkä huku

Kuva

Minulle on kunnia puhua sisar Parkinin jälkeen. Hänen samoin kuin hänen neuvonantajiensa palvelu ja opetukset ovat olleet siunauksena meille kaikille. Suunnilleen tähän samaan kellonaikaan kahdeksantoista ja puoli vuotta sitten seisoin lähellä tätä puhujakoroketta odottaen yhteislaulun päättymistä, minkä jälkeen minun oli määrä astua esiin ja pitää ensimmäinen yleiskonferenssipuheeni. Levottomuuteni sinä hetkenä on varmasti ollut aivan ilmeistä. Takanani seissyt vanhin L. Tom Perry kumartui eteenpäin ja kuiskasi korvaani jotakin myönteisellä ja innokkaalla tavallaan. ”Ota rauhallisesti”, hän sanoi, ”emme ole vuosiin menettäneet ketään tuolla puhujakorokkeella!”

Nuo rohkaisevat sanat ja niitä seuranneet muutamat minuutit, joiden aikana puhuin ensimmäisen kerran maailmanlaajuiselle myöhempien aikojen pyhien kuulijakunnalle, ovat minulle rakas muisto. Kaikkien teidän lailla minäkin kartutan jatkuvasti muistojen varastoa, joka on, kun se palautetaan mieleen, hyvin hyödyllinen ja usein mieluisa osa tietoisuuttani. Ja huolimatta nuorena miehenä tekemistäni päätöksistä olla milloinkaan ikävystyttämättä muita muistelemalla menneitä, nyt vanhemmiten minusta on oikein hauskaa kertoa omista muistoistani miltei kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tänään haluan kuitenkin puhua muistin ja muistamisen syvällisemmästä roolista Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa kuin pelkästään passiivisesta tiedon mieleen palauttamisesta ja siitä nauttimisesta.

Jos kiinnitämme tarkasti huomiota sanan muistaa käyttöön pyhissä kirjoituksissa, näemme, että muistaminen Jumalan tarkoittamalla tavalla on perustavaa laatua oleva ja pelastava evankeliumin periaate. Niin on siksi että profeetalliset muistamiskehotukset ovat usein kehotuksia toimintaan: kuunnelkaa, nähkää, tehkää, olkaa kuuliaisia, tehkää parannus.¹ Kun me muistamme siten kuin Jumala tahtoo, me voitamme inhimillisen taipumuksemme pelkästään vyöttäytyä elämän taisteluun ja ryhdymme todellakin itse taisteluun ja teemme kaiken voitavamme kiusauksen vastustamiseksi ja synnin karttamiseksi.

Kuningas Benjamin vaati kansaltaan sellaista aktiivista muistamista:

”Ja lopuksi, minä en voi sanoa teille kaikkea, missä voitte tehdä syntiä, sillä on monenlaisia keinoja ja tapoja, jopa niin monia, etten voi niitä luetella.

Mutta tämän verran voin sanoa teille, että ellette valvo itseänne ja ajatuksianne ja sanojanne ja tekojanne ja noudata Jumalan käskyjä ja pysy uskossa siihen, mitä olette kuulleet meidän Herramme tulemisesta, aina elämänne loppuun asti, teidän täytyy hukkua. Ja nyt, oi ihminen, muista, äläkä huku.”²

Käsittäen sen erittäin tärkeän roolin, joka muistamisella on määrä olla elämässämme, mitä muuta meidän pitäisi muistaa? Vastaukseksi ehdotan, kun kerran olemme tänään kokoontuneet muistelemaan tätä historiallista tabernaakkelia ja vihkimään sen uudelleen, että tämän kirkon ja sen kansan historia on muistelemisemme arvoista. Pyhät kirjoitukset pitävät kirkon historiaa hyvin tärkeänä. Itse asiassa suuri osa pyhistä kirjoituksista on kirkon historiaa. Sinä samana päivänä, jolloin kirkko perustettiin, Jumala antoi Joseph Smithille käskyn: ”Katso, teidän keskuudessanne pidettäköön aikakirjaa.”³ Joseph toimi tämän käskyn mukaisesti ja nimitti Oliver Cowderyn, kirkon toisen vanhimman ja pääavustajansa, ensimmäiseksi kirkon historioitsijaksi. Me pidämme aikakirjoja muistaaksemme, ja aikakirjaa kirkon noususta ja edistymisestä on pidetty Oliver Cowderyn ajasta tähän päivään asti. Tämä ainutlaatuinen historiallinen aikakirja muistuttaa meitä siitä, että Jumala on jälleen avannut taivaat ja ilmoittanut totuuksia, jotka kutsuvat meidän sukupolvemme toimintaan.

Mikään kaikesta siitä, mitä historioitsijat ovat keränneet, säilyttäneet ja kirjoittaneet noina monina vuosina, ei ole parempi esimerkki kirkon historian tärkeydestä ja voimasta kuin Joseph Smithin yksinkertaisen rehellinen kertomus Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ilmestymisestä hänelle ensimmäisessä näyssä, joksi historiankirjamme sitä nyt kutsuvat. Sanoin, jotka lähetyssaarnaajien sukupolvet ovat painaneet muistiinsa ja esittäneet totuudenetsijöille kautta maailman, Joseph kuvaa sitä ihmeellistä tapaa, jolla hän sai vastauksen rukouksessa esitettyyn kysymykseen siitä, mikä kirkko on oikea:

”Minä näin valopatsaan aivan pääni yläpuolella, aurinkoa kirkkaamman, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun. – –

Valon levätessä päälläni minä näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!”⁴

Ja Joseph kuuli Häntä! Ja miljoonat ovat kuulleet tai lukeneet ja uskoneet Josephin kertomuksen ja ovat ottaneet vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, jonka palauttamisessa hän oli apuna. Minä uskon Joseph Smithiä ja tiedän, että hän oli Jumalan tosi profeetta. Kun muistelen hänen kokemustaan ensimmäisestä näystä, se innoittaa aina sieluani suurempaan sitoutumiseen ja toimintaan.

Kukaan ei arvosta kirkon historiaa enemmän kuin presidentti Gordon B. Hinckley. Rakastamme hänen ihastuttavaa huumorintajuaan, mutta hänen historiantajunsa on yhtä herkkä. Innoittavat kertomukset ja anekdootit menneisyydestämme ryydittävät hänen kirjoituksiaan ja saarnojaan. Elävänä profeettanamme hän tähdentää tietoisesti menneisyyttä ja tulevaisuutta auttaakseen meitä elämään vanhurskaammin nykyisyydessä. Hänen opetustensa ansiosta me ymmärrämme, että muistaminen saa meidät näkemään Jumalan käden vaikutuksen menneisyydessämme aivan samoin kuin profetia ja usko vakuuttavat meille Jumalan käden vaikuttavan tulevaisuuteemme. Presidentti Hinckley muistuttaa meille, kuinka varhaisen kirkon jäsenet kohtasivat haasteensa, niin että me, Jumalan armosta, voimme kohdata uskollisemmin omat haasteemme. Pitämällä menneisyytemme elävänä hän yhdistää meidät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin, joista hengellinen perintömme muodostuu, ja kannustaa meitä siten palvelemaan paremmin, vahvistumaan uskossamme ja olemaan ystävällisempiä.

Esimerkillisellä tavalla presidentti Hinckley myös kertoo avoimesti omasta henkilökohtaisesta ja sukunsa historiasta. Lukemattomat lannistuneet uudet lähetyssaarnaajat ovat saaneet lohtua kuullessaan, että presidentti Hinckleykin oli oman lähetystyönsä alussa lannistunut ja myönsi sen isälleen. Hän jopa kertoi rohkeasti, mikä oli hänen isänsä lyhyt vastaus: ”Rakas Gordon, olen saanut viimeisimmän kirjeesi. Minulla on vain yksi ehdotus: Unohda itsesi ja ryhdy työhön.”⁵ Yli 70 vuotta myöhemmin me kaikki voimme todistaa, kuinka vakavasti presidentti Hinckley painoi tuon neuvon sydämeensä. Hänen rehti luonteensa ja profeetallinen viisautensa osoittavat vakuuttavasti, mitä hyötyä on niin kirkon kuin omankin historiamme muistamisesta.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa on paljon muutakin sanottavaa muistista ja muistamisesta. Puhumme usein pyhien liittojemme ja Jumalan käskyjen muistamisesta sekä pelastavien toimitusten muistamisesta ja toimittamisesta edesmenneiden esivanhempiemme puolesta. Mikä tärkeintä, me puhumme tarpeesta muistaa Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, eikä vain silloin, kun se meille sopii, vaan aina, kuten Hän käskee.⁶ Me todistamme muistavamme Hänet aina, kun nautimme sakramentin. Meille puolestaan luvataan, että Hänen Henkensä on aina meidän kanssamme. On kiintoisaa, että tämä on sama Henki, jonka taivaallinen Isämme lähetti opettamaan meille kaiken ja palauttamaan mieleemme kaiken.⁷ Kun tällä tavoin otamme kelvollisina vastaan sakramentin, Henki siunaa meitä niin, että pääsemme ihmeellisen hyödylliseen muistamisen piiriin, palaamme yhä uudestaan ajatuksissamme ja omistautumisessamme Kristukseen ja Hänen sovitukseensa.

Kristuksen luokse tuleminen ja Hänessä täydelliseksi tuleminen on, niin uskon, kaiken muistamisemme lopullinen tarkoitus.⁸ Siksi rukoilen, että Jumala siunaa meitä aina, niin että muistamme etenkin Hänen täydellisen Poikansa emmekä huku. Todistan kiitollisena Kristuksen jumalallisuudesta ja pelastavasta voimasta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.